Kaipaatko rockiisi pannullisen progressiivisuutta ja toisen mokoman indietä musiikin karkaamatta silti taiteellisuudessa liiallisuuksiin? Kenties Tides Of Man on silloin oikea taho vastaamaan tähän huutoon. Vitkastelevaksi nuorehkoa jenkkinelikkoa ei voi soimata, sillä kahden elinvuotensa aikana se on saanut ulos jo toisen studiojulkaisunsa. Ripeän julkaisutahdin sijasta toivoisin yhtyeen vielä jossain määrin keskittyvän ilmaisunsa kypsyttelyyn.

Tides Of Man pysyttelee vankasti mukavuusalueidensa sisäpuolella, eikä lähde maltillisen mutkittelevalla kitaroinillaan erityisemmin haastamaan itseään saati kuulijaansa, vaan luottaa pikkunäppärään taiturointiin. Useammassa kappaleessa on havaittavissa matkansa varrella hillittyä kasvua, mutta sen enempää yhtye ei lähde suunnistamaan eri suuntiin. Plussana asiassa voi tietenkin pitää sitä, ettei punainen lanka lähde liiaksi rönsyilemään, miinukseksi taas voi laskea yllätysten täydellisen puutteen.

Tides Of Manin persoonallisin puoli on selkeästi kitaristi-laulaja Tilian Pearsonin kimakan pingottunut laulutapa, joka jakaa varmasti mielipiteitä. Aluksi Pearsonin ääni aiheutti minulle kieltämättä aikamoisen shokin, mutta sitkeän siedätyshoidon jälkeen opin jopa pitämään siitä. Ainakaan kylmäksi herran laulu tuskin jättää ketään.

Dreamhousessa on monia oivallisia yksittäisiä hetkiä, kuten esimerkiksi A Faint Illusionin ja Only Humanin hienot loppuhuipentumat. Valitettavasti Tides Of Man sortuu myös moneen otteeseen joutokäyntiin, jonka vuoksi lähes jokaisen kappaleen jännite kärsii.

Viime joulukuusta lähtien Tides Of Man on ollut uuden haastavan tilanteen äärellä, koska Tilian Pearson päätti jättää yhtyeen paneutuakseen paremmin toiseen musiikkiprojektiinsa. Se jää nähtäväksi, miten jäljelle jäänyt kolmikko selviää menetyksestä eteenpäin.