On sinänsä huvittavaa, että 1980-luvun alun neoprogeaallon yhtyeistä Marillion sai mediassa ristikseen maineen skotlantilaisena hevibändinä, vaikka Pallaksessa musiikkilehdistöllä olisi ollut yhtye, joka olisi täyttänyt määritelmän osuvammin. 1980-luvun Marillionissa nimittäin oli vain yksi skotti, kun taas Pallas koostui täysin puhdasverisistä skotlantilaismuusikoista.

Vaikka 1970-luvun puolivälissä kasattu Pallas lukeutuikin ensimmäisten neoprogeaallon yhtyeiden joukkoon, poikkesi se muista aikalaisista sillä, että yhtyeen kitaristilla Niall Mathewsonilla oli häpeilemätön hevitausta. Pallas oli myös ensimmäinen brittineoprogebändi, joka ennätti julkaista ensimmäisen omakustannevinyylinsä ennen muita aikalaisiaan, mutta se oli myös neoprogeilijoista viimeinen, joka sai levytyssopimuksen isomman levy-yhtiön kanssa.

Historiankirjoista olisi saattanut muodostua hieman toisenlaista luettavaa, ellei Pallas olisi ajautunut tukkanuottasille lähes välittömästi heidät pestanneen EMI:n kanssa. Yhtye ei saanut tehdä EMI-debyytistään The Sentinelistä mieleistään, vaan sille kaavailtu Atlantis-konsepti sai tehdä tilaa kaupallisemmille kappaleille. Kun Pallas ei tuottanutkaan toivotunlaista tulosta EMI:lle yrityksistä huolimatta, päätti levy-yhtiö satsata rahansa Marillionin tulevaisuuteen. 25 vuotta sitten julkaistusta The Wedgestä alkoi Pallaksen pitkään kestänyt hiljaiselo, jonka rikkoi vasta uuden vuosituhannen kynnyksellä julkaistu paluulevy Beat The Drum. Paluunsa jälkeen Pallas on julkaissut harvakseltaan levyjä, jotka ovat olleet neoprogefanien mieleen, mutta väistämättäkin yhtyeen studiolevytysten saldoa tulee vaivaantuneena verrattua muiden aikalaisten aikaansaamaan levytysmäärään. Pioneerina oleminen ei aina ole helppoa.

Vastikään julkaistu XXV on vasta kuudes studiolevy, jonka Pallas on julkaissut yli 30-vuotisella urallaan. Siinä missä yhtyeen aikalaisista mm. Marillion ja Pendragon ovat edenneet aikojen saatossa entistä kauemmaksi neoprogesta, jatkaa Pallas jääräpäisesti vanhalla 1980-luvulle kalskahtavalla linjallaan. Graeme Murrayn Rickenbacker-basso ja Ronnie Brownin kasarisyntikat soivat yhtä vanhakantaisesti suoraviivaisissa neoprogekappaleissa kuin ennenkin, ja vanhakantaisena hevimiehenä Niall Mathewson on luonut samanlaisesta efektikylläisestä kitarasoundista ominaistyylin, josta Rush toisinaan kärsi aikoinaan. Yhtyeen tinkimättömyydessä omalle linjalleen on vääjäämättömästi piirteitä, jotka herättävät niin sääliä kuin suurta kunnioitustakin.

The Sentineliin ja synkeään The Cross & The Crucibleen ihastuneille Pallas-faneille XXV on yhtä juhlaa, sillä uutuuslevyllä yhtye tekee paluun EMI-debyytillä raapaistuun Atlantis-saagaan. Monissa haastatteluissa yhtye on mainostanutkin uutuuslevyään The Sentinelin jatkoksi, mihin myös viittaa levynnimikin. Alkuperäisenä suunnitelmana kun oli julkaista XXV tasan 25 vuotta The Sentinelin jälkeen. Mutkia alkuperäissuunnitelmaan toivat levy-yhtiön vaihtuminen sekä laulajanvaihto, kun yhtye potki alkuvuodesta 2010 pitkäaikaisen solistinsa Alan Reedin riveistään.

Koko levyn kattavan konseptin ohella päähuomio kiekolla kiinnittyy luonnollisesti uuteen solistiin, Paul Mackieen. Karismaattisen äänen omaavaan Reediin verrattuna Paul Mackiella on selkeä, mutta värittömämpi ääni, jonka tyylistä sointia on viimevuosina totuttu kuulemaan monissa jenkkiprogebändeissä (esim. Cairo ja Enchant). Toisaalta Mackie kuulostaa hivenen Alan Reediä edeltävältä Euan Lowsonilta, joka lauloi alkuperäisellä The Sentinelillä. Tässä mielessä samantyylisen äänen omaavan solistin pestaaminen The Sentinelin jatko-osalle on loogista.

Tunnelmaltaan XXV on selkeää paluuta The Cross & The Cruciblen raskaampaan ilmaisuun. Pallas on aina onnistunut ripottelemaan neoprogressiiviseen tyyliinsä annoksen zeppelinmäistä massiivisuutta ja rushmaista tyylittelyä, jotka parhaimmin nousevat esiin levyn kappaleilla The Alien Messiah ja Sacrifice. Näillä kappaleilla myös Mackie näyttää äänensä taipuvuutta plantmaisine fraseerauksineen. Vaikka XXV tarjoilee hienoa fanfaarimaista eeppisyyttä kappaleessa Falling Down ja yltyy räjähdyspisteeseen Crash And Burnissa, on sillä tarjota vastapainoksi Something In The Deepin ja Violet Skyn aavemaisen seesteistä maalailua. Hienojen kaarien joukosta ehdottomimmaksi kohokohdaksi nousee alanimeä Twentyfive Good Honest Men kantava nimikappale, jossa tuntuvat yhdistyvän kaikki edellä mainitut piirteet sykähdyttävällä tavalla.

Maailma ehkä tulisi toimeen ilman uuttakin Pallas-levyä, mutta on hyvä, että jotkut vanhat miehet pistäytyvät silloin tällöin kertomassa maailmalle, että on mahdollista tehdä itsepintaisesti sitä samaa vanhaa juttuaan omassa hitaassa tahdissa, sillä aikaa kun muut ovat jatkaneet menoaan hullun maailman mukana.