Riversiden nokkamiehenä paremmin tunnetun Mariusz Dudan ensimmäinen Lunatic Soul -työ oli kaikin puolin vaikuttava sukellus pimeyden syövereihin. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu seuraaja soolodebyytin jatkoksi sen sijaan kurkottaa selkeästi kohti valoa.

Vaikka kummatkin Lunatic Soul -levyt kertovat rajatilassa vaeltavan sielun matkanteosta, ovat levyt hengeltään toistensa vastakohtia. Mariusz Dudan kunniaksi onkin sanottava, ettei hän ole tehnyt Lunatic Soulin kakkoslevystä debyytin kopiota. Uutuuskiekko tarjoaa toki monia samoja ratkaisuja kuin ensimmäinen Lunatic Soul -levy, yhdistellen etnisiä elementtejä ambientimpiin äänimaisemiin, mutta tällä kertaa päällekäyvä synkkyys ja raskaat tunnelmat ovat saaneet tehdä tilaa avarammalle soinnille ja minimalistisemmille sävyille. Kakkoslevyllä kertojan saattaa ympäröidä kirkas, levolliselta vaikuttava miljöö, mutta auringonpaisteen sijaan tarjolla on vain hyytävää pakkasta, joka tuntuu yltyvän matkan edetessä.

On totta, että synkemmillä ja melankolisemmilla sävyillä on helpompi herättää kuulijassa sykähdyttäviä vaikutelmia kuin saada aikaan samanlaisia väristyksiä haaleammilla ja pelkistetymmillä aineksilla. Kakkoslevyn kantava voima piilee Dudan kyvyssä luoda kiinnostava ristiriita klaustrofobisten lyriikoiden ja avarasointisen musiikin välille. Akustiset kitarat ja etnisiä vaikutteita viljelevä lyömäsoitintyöskentely tarjoavat tyyliteltyä vastapainoa Mariusz Dudan herkälle äänelle ja electronica-elementeille, jotka luovat kokonaisuudesta viileää mystiikkaa hehkuvan yhdistelmän.

Levyn kappaleet lipuvat toisiinsa sulavasti, antaen kokonaisuudelle yhtenäisen tunnelman. Vähäeleinen ilmaisu ja avara sointi istuvat hyvin tarinan luonteeseen ja levyä kuunnellessa tuntuu kuin pakkanen ei koskaan hellittäisi. Siitäkin huolimatta, että arviota kirjoittaessani ulkona on pakkasta 16 asteen verran, Lunatic Soulin kakkoslevy saa kuulijassa aikaan sen verran hyytävän tunnelman, että jopa kesähelteillä levyä kuunnellessa kannattaa esiin kaivaa villasukat.