Peter Steelen heitettyä luut kuppiin Type O Negativen jäsenet Kenny Hickey ja Johnny Kelly siirsivät päähuomionsa toiseen yhtyeeseensä, 2003 koottuun "Brooklyn doom metalia" soittavaan Seventh Voidiin. Yleisössä on epäilemättä kokonainen lauma niitä, joiden mielestä kukaan Type O:ssa koskaan soittanut ei voi ikinä tehdä mitään väärin ja toinen mokoma niitä joiden mielestä Black Sabbath on kaikkien aikojen paitsi paras, myöskin ainoa heavybändi, mutta avaudunpa silti.

Heaven Is Gonesta löytyvät vaivatta kaikki jäykkäsääntöisen genren tunnusmerkit: laahavat tempot, ruhjovat ja toisteiset riffit, epätoivolyriikat, Type O Negativeen verrattavalla raskausasteella operoivat bassotaajuudet, hapokkaat sooloilut ja Kenny Hickeyn julistavan mölisevä laulu. Siltikään se, että entiset Type O -miehet apinoivat varhaista Black Sabbathia yks'yhteen, ei minusta ole millään tavalla merkittävää. Seventh Void irrottautuu edellä kuvatusta muotista vasta levyn päättävässä, The Doorsin henkeen rokkailevassa Last Walk In The Lightissa, joka onkin helposti levyn paras siivu.

Paljon kolmea varttiaan pidemmältä vaikuttava Heaven is Gone on hyvin soitettu, hyvin tuotettu ja ihan perkeleen puuduttava levy. Seventh Voidissa olisi enempäänkin kuin nipuksi nimekkäitä, mutta keskinkertaisia laahustajia. Yhtye edistäisi merkittävästi asiaansa saamalla aikaan jokusen muistamiskelpoisen kappaleen, sillä ihan kaikille eivät pelkästään valaanpainoiset tuomiopäivän groovet, elämän valoton puoli ja loputon kivireen ylämäkeen vetäminen riitä. Jos aie olisi saada aikaan jotain merkityksellistä, suosittelisin ennen seuraavan levyn äänityksiä Seventh Voidia hankkiutumaan hetkeksi eroon Sabbath-levyistään ja vaihtamaan piippuun erilaiset purut.