Sydneyläinen Ironwood kategorisoidaan yleensä progressiiviseksi metalliksi. Kyseessä saattaa olla ennemminkin aussinelikon erikoisen ilmaisun kuvaamisen vaikeus kuin se, että kyseessä olisi progemetalli-termin yleensä mieleen tuovan Dream Theaterin tyylinen ryhmä. Ehei, Ironwoodin näennäisen vapaamuotoisen jammailun, neo-folkin ja eeppisen black metalin välisessä aallokossa pyörteilevä musisointi kuulostaa pikemminkin sekoitukselta Kveldssångerin aikaista Ulveria soittamassa jazz-harjoitteita, Emperorin toisinaan rynnistäessä lavalle puhaltamaan vaikut korvista. Vaikka Ironwoodin biisiaines onkin paljon robottimetallisteja maanläheisempää, siinä vapaudessa jolla Ironwood leikittelee tahditusten kanssa ja suhauttaa genreaidoille jazz-pissat, voi kuulla myös vivahduksen Cyniciä.

Epäomaperäiseksi tai ennalta-arvattavaksi Ironwoodia ei ainakaan voi siis syyttää, mutta toimiiko älykkö-bläkkis, jos yhtyeen toisesta albumista nyt voi sellaistakaan kuvausta käyttää? Valehtelisin jos väittäisin ymmärtäväni mitä yhtye ajaa ajoittain post-rockin alueella seikkailevalla visiollaan takaa, mutta enimmäkseen akustisiin soittimiin ja pitkiin instrumentaaliosuuksiin pohjaavasta fiilistelystä irtoaa hyvinkin voimakkaita tuntemuksia. Ainakin Weather The Stormista ja A Bond To Severistä  irtoaa allekirjoittaneelle niin huimia kylmiä väreitä, että ne muistaa.

Kappaleiden kiivetessä välillä eeppisiin mittoihin, Storm Over Seata tuskin on tarkoitettu siihen, että biisien tahtiin keikalla nyrkkiä puitaisiin. Sen sijaan voin kuvitella, että luurit päässä yksin laiturilla istuksiessa ja merelle katsellessa mieli saattaa lähteä matkailemaan. Levy on omakustanteeksi kohtuullisen hyvin tuotettu ja vaikka se ei läpeensä pelkkää mahtavuutta olekaan, sen hienoimmat hetket ovat todella palkitsevaa kuultavaa. Ellei ajoittainen puhdas laulu häiritse, niin suosittelisin Ironwoodin väkevää tunnelmointia lähinnä Cynicin, Monon ja Wolves In The Throne Roomin faneille.