”Progressiivinen metalli” on harvinaisen laaja ja vaikeasti määriteltävä termi. Monelle tullee ensimmäisenä Dream Theater mieleen kyseisestä sanaparista, mutta genre voi yhtä lailla assosioitua vaikkapa vaikkapa Opethin tai Symphony X:n suuntaan. Vanhan koulukunnan rokkarille esimerkiksi Rush voi taas edustaa tyylilajia kirkkaimmillaan. Tämä höpinä taas liittyy arvion kohteeseen siten, että myös sveitsiläinen Appearance of Nothing kuvaa itseään progressiiviseksi metalliksi.

Yhtye kuulostaa siltä, kuin se yrittäisi sekoittaa kaikkien edellisessä kappaleessa mainittujen bändien tyylisuuntaukset keskenään ja lisätä vielä oman kuorrutuksensa kaiken päälle. Parhaimmillaan, eli The Mirror's Eyes ja The Call of Eve -kappaleissa, progressiivisen rockin ja metallin fuusiosta syntyy Appearance of Nothingin käsittelyssä mukavan monitahoisesti polveilevia, mutta kuitenkin punaisen lankansa säilyttäviä ralleja. Valitettavasti All Gods Are Gonen kuluessa touhu myös karkaa useamman kerran täysin hanskasta, ja yhden raidan aikana musiikkia revitään väkisin liian moneen suuntaan. Eritysesti yhdeksänminuuttiset Sweet Enemy ja Destination aiheuttavat hyvin ristiriitaisia tuntemuksia, sillä biiseissä on sujuviakin kohtia, mutta raitoja on turhaan venytetty mitä erilaisimmilla täysin toisiinsa liittymättömillä irrallisilla osioilla. Samaa palapelimäisyyttä alleviivaa myös instrumentaalina kulkeva päätösirroittelu The Rise and Fall of Nothing, johon on survottu vielä vähän blast beat -komppia, ettei vain minkään metallin alalajin vaikutteet jäisi levyllä käyttämättä.

Tärppinä mainittakoon, että nykyään harvemmin ärinäjänteitänsä esittelevä Dan Swanö käy vetäisemässä muutamaan veisuun mureat murahdukset, jotka jyrisevät muuten asianmukaisesti, mutta esiintyvät vähän väärässä asiayhteydessä. Toinen vierailija, Deadsoul Triben Devon Graves, taas puolustaa paikkaansa laulutyylin puolesta, vaikkei miehen ääni tähän osoitteeseen suuremmin nappaakaan. Appearance of Nothingin varsinainet laulajat Pat Gerber ja Omar Cuna olisivat itse asiassa voineet mielummin hoitaa kaikki kiekon lauluosuudet itse, sillä miekkosten äänet mukautuvat varsin mallikkaasti yhtyeen vaihtelevan musiikin vaatimuksiin.

Appearance of Nothingilla olisi soittotaidon, laulajien ja sävellyskyvynkin puolesta eväät tehdä laadukasta progemetallia ja osittain se sitä tekeekin, mutta osa biiseistä on päästetty karkaamaan liialliseksi kikkailuksi. Parhaat kappaleet vievät homman jo selkeästi plussan puolelle, mutta yhtyeellä olisi vielä hiottavaa paikoittain ilmenevässä ”enemmän on enemmän” -toteutustavassaan.