Solefald on siinä mielessä kuin Kauniit ja rohkeat, että sitä voi olla pitkänkin aikaa seuraamatta, mutta heti kun uusi julkaisu bändiltä tulee, niin sen tunnistaa Solefaldiksi välittömästi. Koska kyse on parhaimmillaan innovatiivisesta ja uskaliaasta yhtyeestä, Norrøn Livskunstin juonesta pääsee kiinni kymmenen vuoden Solefald-paussin jälkeen yllättävän nopeasti. Lieneekö syynä sitten se, että bändi ei vuosien vieriessä enää ole pystynyt pitämään kutrejaan yhtä kiharaisina kuin vielä viime vuosituhannen puolella?

Ilmeisesti vuoden 2005 Red for Fire: An Icelandic Odyssey Part I:lla metalliin uudelleen mieltyneen bändin tuoreimmalla albumilla on tuttua ristivedon tuntua. Rauhallinen Eukalyptustreet esittelee mm. sulavalinjaista ja sensuellia saksofonin soittoa, Hugferdissa kaikuu blastbeat, ja Song Til Stormen on runonlaulantaa tunnistettavalla Solefald-tyylillä. Avausraidan ohella myös Hugferdissa ja osittain myös levyn päätöskaksikossa on yllättävän paljon folk-vibaa, joka pitääkin levyn tietyllä tavalla kouriintuntuvana. Stridsljod on lisänimensä mukaisesti blackabillya, eikä vertaus jopa Finntrolliin olisi lainkaan tuulesta tempaistu. Vitets Vidd I Verdi on myös viimeisimmällä Dimmu-levyllä vierailleen Agnete Kjølsrodin mielipuolista laulua myöden yksi levyn sekopäisimmistä ja ehkä sekavimmistakin biiseistä. Solefaldista kertoo jotain se, että bändi valitsi nimenomaan tämän kappaleen ensimaistiaiseksi Norrøn Livskunstilta. Vielä rajummin Kjølsrod päästetään tosin irti Tittentattentekstissä, joka on laulultaan jo melkoisen rasittavaa tavaraa.

Ärhäkimmillään – Hugferdin lisäksi vaikkapa nimiraidalla ja Raudedaudenissa – Solefald kuulostaa valitettavasti vähän kuin black metal -karikatyyrilta, eikä bändin kokeellisempikaan ilmaisu lopulta sisällä enää yhtä oudosti toimivia ratkaisuja kuin muinoin. Parhaimmillaan norjalaisduo onkin ehkä silloin, kun se liikkuu varsin tunnelmallisissa mutta omanlaisissa runonlaulantasfääreissään. Tämän vuoksi Solefaldilta voisikin tulevaisuudessa toivoa jonkinlaista Ulver- tai Manes-henkistä rauhoittumista. Ilmeisimpiä metallielementtejä ei ainakaan minun tulisi ikävä. Ne ovat monesti jollain tavalla liian ilmeinen ja helppo tapa luoda musiikkiin konventionaalista kontrastia.