"Reunoilta mustunut" ei ole tällaiselle ruoanlaittoon mieltyneelle mieluisa fraasi. "Maistuu vähän palaneelta", ei hyvä sekään. Jos samoja tokaisuja soveltaa metallimusiikin piiriin, tulee ainakin itselleni melko laimeita mielleyhtymiä. Hyvä metallibändi ei ole puoliksi karrelle palanut, puoliksi raaka paisti, vaan kunnon liekissä roihuava seläke tai verta tihkuva sisäfilepihvi. Hollantilaisessa God Dethronedissa on vähän epäonnistuneen paistin vikaa.

God Dethronedin kohdalla huomaan, että pidän äärimmäisen harvoin death ja black metalia saumattomasti yhdistelevistä bändeistä. Tarkoitan tällä sitä, että kun black metalin raakuutta sovittaa yhteen death metalin brutaaliuden kanssa, on lopputulos usein sellainen, että siinä ei ole kumpaakaan näistä elintärkeistä elementeistä. Brutaaliudesta tulee uhkaavaa kuin lavalla pönöttävästä 150-kiloisesta death metal -pöhönallesta, ja raakuudesta tulee leikkaavaa kuin turistiluokan lentokoneaterimista. Under the Sign of the Iron Crossilla taistelukuntoa verottavat lisäksi biisien todella tylsä ja ennalta arvattava death metal -rytmitys sekä Henri Sattlerin tarkasti artikuloiva ja tehoton örinä – puhumattakaan nimibiisin Dimmu-mallinnetuista puhtaista lauluista. Tempon pysyessä kautta levyn varsin kiivaana ässäriffien puutetta ei ensin edes huomaa, mikä ei tee siitä kuitenkaan sen vähemmän todellista ongelmaa.

Teemaltaan sotaisa albumi vie kuulijan vain harvoin etulinjaan. Lähimmäs päästään, kun Chaos Reigns at Dawnissa todetaan ”take no prisoners”, eikä Fire Stormkaan ole missään tapauksessa huono esitys. Kun vastapainoksi kuultavat The Killing Is Facelessin ja Storm of Steelin kaltaiset rivakat päättömyydet ovat kuitenkin levyllä pääosassa, jää Under the Sign of the Iron Crossista kaikkea muuta kuin rautaristin makuinen tai muotoinen mielikuva. Nopeus ja tarkka yhteensoitto eivät tarkoita automaattisesti terävyyttä, saati suoranaista pelotetta – eivät ainakaan näin tavanomaisen ja tylsän tuotannon läpi suodatettuna. Päätösraita On Fields of Death & Desolationin runsaissa kitaraharmonioissa on 80-luvun loppua henkivää metallicamaista tenhoa, mutta herääminen tapahtuu albumikokonaisuuden kannalta aivan liian myöhään. Voittajat kirjoittavat historian, eikä minun historiankirjoissani toden totta mainita God Dethronedin nimeä.