OSI ei ole kansantajuisemmasta päästä niitä bändejä, joista jotkut ovat joskus käyttäneet ilmaisua Dream Theater –johdannainen. Uusintapainos yhtyeen ensimmäisestä levystä ei kuulosta seitsemän vuoden kuuntelutauosta huolimatta yhtään paremmalta. Toisaalta eipä ole ajan hammaskaan pahemmin puraissut. Meno on omituista sekä soittajien, että sävellysten puolesta. Kitaraosuudet ja rumpukompit ovat soittajat huomioon ottaen melko yksinkertaisia. Ne kuorrutetaan omituisilla suhinoilla kosketinsoittimista ja paikoin myös symbaalien sun muiden perkussioiden kilistelyllä. Useimmalla biisillä kestää pitkän aikaa, jotta päästään vauhtiin. Liekö se edes aina ollut tarkoituskaan. Mutta kaltaiseni tavallinen musiikinkuuntelija, joka ei ole pitkälle erikoistunut progen maailmaan, eikä kuuntele musiikkia muiden tajunnanlaajentajien kuin keskioluen vaikutuksen alaisena, ikävystyy levyn edetessä kertaan jos toiseenkin. Esimerkiksi kattauksen parhaimmistoon kuuluva ShutDOWN fiilistelee reilut viisi minuuttia, ennen kuin alkaa tapahtua. Biisissä on muuten vierailevana vokalistina Porcupine Treen Steven Wilson. Melko lailla OSIn tyyliin mies mumisee vokaalit puolihuolimattomasti toisesta suupielestä, ilman levynkansien apua en olisi huomannut mitään vierailijaa mukana olevankaan. Taiteellinen vaikutelmahan moisesta syntyy, mutta jos tekijöillä on ollut tarkoitus välittää voimakkaita tunteita, on epäonnistuttu. Biisit eivät synnytä vahvoja fiiliksiä, ne oikeastaan vain ovat. Vaikkapa Hawkwind saa paljon suurempia tunteita aikaan melko yksinkertaisia teemoja loputtoman tuntuisesti toistamalla. Suurimmat tunteenpurkaukset OSI saa syntymään, kun pitkän junnauksen jälkeen heittää sähkökitaraan virran päälle ja alkaa, ei nyt sentään rokata, mutta melkein. Jim Matheos kitaransa kanssa on mies paikallaan. Mike Portnoy soittaa rumpujaan siis totuttua eleettömämmin. Juuri sopivasti OSIn ilmapiiriin, varsinkin noissa rockimmissa osuuksissa. Basisti Sean Malone soittaa hyvin Portnoyn kanssa yhteen, eikä hänkään sorru ylettömään taidoilla pullisteluun. Kevin Moore on ehdottomasti oma itsensä, lienee pääarkkitehti siihen, että tämä levy on mikä se on.

Mukava huomata, etteivät kaikki levy-yhtiöt ole siirtyneet mp3-promoihin. Tästä levystä on Imperiumiin lähetetty hieno kahden levyn digipack. Sen kannet jäljittelevät passia, nimisivulla lukee jopa suomeksi Strategisen Vaikutuksen Virasto. Bonuslevyllä puolestaan on pari lainabiisiä ja yksi Matheosin kynästä kirvonnut eepos. Ensimmäisenä Matheos ja Moore fiilistelevät kahdestaan Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunin lähes tuntemattomaksi. Seuraavana kuultavasta Neil Young –lainasta New Mama en sano mitään, koskapa alkuperäistä en tuntisi, vaikka se potkaisisi minua vyön alle. Lyönpä kuitenkin vaikka vetoa, että soittamalla OSI:n version illanvietossa, saa vanhan nenäänsähonottajan ystävät lähtemään kotiinsa hampaitaan kiristellen. The Thing That Never Was päättää paketin reilun 17 minuutin mitassaan. Siihen on kerätty oikeastaan kaikki edellä kuultu samaan pakettiin. Koska mittavasta teoksesta on kyse, ei sitä voi suositella vasta-alkajalle. Kuten ei koko levyäkään, tämä on selkeästi progefriikkien kamaa. Ei huonoa sinänsä, mutta ainakin itse haluaisin kuulla saman 70-luvun analogisin vehkein soitettuna ja tallennettuna. Nykyaikainen teknologia ja sen tuottamat luonnottomat äänet eivät kuulosta luontevilta tällä levyllä. Musiikki ansaitsee arvosana 5- ja itse paketti 9:n. Koska musa on se pääasia, saadaan koko paketille 6½.