Italialainen The Dogma on päättänyt lopettaa uransa tähän kolmanteen albumiinsa. Läpi uransa aika omaperäistä voimametallin ja gootistelun sekahedelmäsoppaa soittanut bändi ei koskaan ns. breikannut, jääden lähinnä samalle yhtiölle aikaisemmin levyttäneen Lordin Euroopan-kiertueiden lämmittelijän asemaan. Onpa yhtyeen kitaristi Cosimo Binetti osallistunut frendipohjalta Lordin biisitalkoisiinkin.

Black Widow'sta on vähän paha sanoa, minkä sorttinen lintu se on, mutta kieku ja raakku ne yhteen soppii, vakuuttelee The Dogma. Solisti Andrea Santorini laulaa puhtaat laulut taidolla niin alhaalta kuin ylhäältäkin, vieläpä italialaiseksi hämmästyttävän hyvin artikuloiden, mutta hemmon kuivahkot raakkuvokaalit eivät isommin vakuuta.

Vähän linjaton albumi kuulostaa hieman siltä, että sille on koostettu kaikki, mitä muista sessioista on levyille sopimattomana pöytälaatikkoon jäänyt ja päälle on laitettu kaikki, mitä nyt bändin biisinikkareille on päähän pätkähtänyt. Biisit eivät ole millään muotoa heikkoja, mutta sekava kokonaisuus niistä on syntynyt. Jännänä detaljina suomalainen huomaa, että kolme levyn eniten kasarin makuista biisiä, jopa se Shot In The Darkista lainailevan oloinekin, on osakreditoitu Lordi-Awan nimiin.

Jäähyväislevyllä The Dogman biisit seilaavat Dirty Dark Dianen, The Bride Is Backin ja The Fate Of The Leadersin tukkahevistelystä Lost Forevermoren  ja kalseampaan suuntaan viittavasta nimestään huolimatta orientaalilta kuulostavanThe Nature And The Icelanderin vähän polveilevampiin maisemiin ja vähän Jöötteripori-dödönkin suuntaan nyökkääviin riffimyllyihin (Mindfreak, Gore Gore Girls). Gootistelusta Black Widow'lla huolehtii kohtalokas soundimaailma, Eternal Embracen  möreät laulut, linjakas mustanpuhuva ulkoasu ja lyyriset aiheet.

Black Widow on kuin The Dogman ura pienoiskoossa: hajanainen ja totaalisen harmiton eikä jää mieleen hyvässä eikä pahassa. Onhan se kaikin puolin "ihan kiva", mutta ei millään tavalla merkittävä.