Salamyhkäisen t-nimimerkin takaa löytyy laulaja/multi-instrumentalisti Thomas Thiele, joka vielä vuosituhannen alussa luotsasi lupaavimpiin saksalaisprogebändeihin lukeutunutta Scytheä. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Thiele on keskittynyt konservatiivisemman päivätyönsä ohessa tekemään mielikuvitusrikkaita soololevyjä, joissa hän on venyttänyt progressiivisen rockin rajoja Scytheä uskaliaammin. Tuloksena onkin syntynyt visuaalisia mielleyhtymiä herättäviä töitä, joissa Pink Floydin ja David Bowien mieleen tuovat elementit paiskaavat rohkeasti kättä modernimpien musiikkisuuntausten kanssa.

Thielen kolmas soololevy Anti-Matter Poetry jatkaa aiempien soolotöiden linjalla, tarjoten ennakkoluulottomalle kuulijakunnalle jännittävän äänimatkan, jonka aikana tyylit ja tunnelmat sekoittuvat saumattomasti. Periaatteessa Anti-Matter Poetry sisältää kuusi moniosaista kappaletta, mutta yhtä hyvin niitä voisi olla kerrostensa puolesta kolminkertainen määrä. Suurimmaksi osaksi kappalerakenteet ovat kaukana perinteisistä kertosäekeskeisistä lauluista, ja Thiele kuljettaa kuulijansa sukkelasti Pink Floydin tyylisestä instrumentaalitunnelmoinnista sydäntäiriipaisevien vuodatusten kautta jopa drum´n´bass-pohjaiselle konemusiikkialueelle.

65-minuuttinen Anti-Matter Poetry on hieno kannanotto ja tutkielma siitä miten vääristyneiksi läntisen maailman media ja etenkin Hollywood ovat muokanneet tavallisten ihmisten käsitykset elämästä ja romantiikasta. Kun epärealistiset ennakko-odotukset törmäävät arjen todellisuuden kanssa, jälki ei aina ole kaunista. Ajatuksia herättävää konseptia tukee hienosti mielikuvitusrikas musiikki, joka luontevasta etenemisestään huolimatta ei koskaan paljasta kuulijalle ennakkoon, mitä nurkan takana seuraavaksi odottaa.

Marillionin ja Pink Floydin tunnelmallisten sävyjen yhdistäminen Peter Hammillin sisäänpäin kääntyneisiin vuodatuksiin ja perinteisempään sinfoniseen progeen luonnistunee monelta nykyiseltä progressiivisen rockin tekijältä. Mutta kun samaan soppaan lisätään vielä Joy Divisionin synkkä uusi aalto, David Bowien 1990-luvun puolivälin jungle-kokeilut ja kokeellisempi electronica, ja vielä saadaan homma toimimaan luontevalta kuulostavalla tavalla, voidaan sitä pitää ihailtavana saavutuksena. Siksi onkin pienoinen ihme, miksei Thomas Thieleä ole hehkutettu laajemmin progepiireissä? Anti-Matter Poetry nimittäin antaisi syytä suuremmallekin hehkutukselle.