Ei, Wild Untamed Imaginings ei ole sen ruotsalaisen puppelipoikabändin uusi levy. Jorn Lande ja John Macaluso eivät myöskään ole aktivoineet samannimistä progemetallibändiään, vaikka siltäkin ryhmältä on uutta levyä odotettavissa. Eikä Keith Tippett ole liioin kaivanut haudasta Ark-nimellä kulkenutta jazzpumppuaan hämyisen 1970-luvun puolivälistä.

Vaikka Ola Salon ja John Macaluson tahoillaan johtamat Arkit ovatkin saavuttaneet musiikkimaailmassa enemmän mainetta, kaikkein oikeutetuin käyttöoikeus nimeen tuntuu kuitenkin löytyvän eräältä takavuosien birminghamilaiskvintetiltä. Vuosina 1985-1995 vaikuttanut arK oli yksi lukuisista epäonnisista brittiläisen neoprogeaallon pyörteissä kitkutelleista yhtyeistä, joka jäi monessa mielessä väliinputoajaksi. Yhtyeen musiikki oli liian AOR-henkistä ja mutkatonta miellyttääkseen Marillionin, IQ:n, Pallaksen ja Pendragonin ystäviä, ja toisaalta taas liian kotikutoista ja folk-vivahteista iskostuakseen valtavirtamusiikista pitävään kuulijakuntaan. Se ei estänyt yhtyettä uskomaan asiaansa ja arK jättikin jälkeensä kourallisen pitkäsoittoja ja singlejä, jotka julkaistiin pienellä AMA-levymerkillä. Monien muiden väliinputoajien tapaan myös arKista kaapattiin lahjakkain lenkki osaavampaan yhtyeeseen. Basisti John Jowittin liityttyä IQ:n riveihin 1990-luvun alussa, arK aloitti hitaan kuolinkamppailunsa, kunnes yhtye älysi laittaa pillit pussiin vuosikymmenen puolivälissä.

Noin 15 vuotta myöhemmin John Jowitt huomasi omaavansa luppoaikaa IQ:n aktiviteeteista, mutta sen sijaan, että hän olisi täyttänyt vapaa-aikansa ennalta arvattavasti soittamalla Jadiksen tai Frostin riveissä, Jowitt tunnusteli vanhojen arK-kollegojensa kiinnostusta mahdolliselle reunionille. Kiinnostusta löytyi ja uudelleenkasattu yhtye kokoontui yhteen äänittämään uudet versiot vanhoista suosikkikappaleistaan. Vanhan materiaalin uudelleenäänittämisestä suurimmallakaan osaa levyn potentiaalisesta kuulijakunnasta tuskin lienee nokankopauttamista, sillä mitä todennäköisimmin Wild Untamed Imaginings merkitsee monille ensikosketusta arKin musiikkiin. Ja mikäpä kuulostaisi sen paremmalta ensivaikutelmalta kuin esitellä vahvinta materiaalia kunnollisesti äänitettynä.

Wild Untamed Imaginings ei pyri millään tavoin kuulostamaan tämän päivän progressiiviselta rockilta, vaan se on pikemminkin häpeilemätön sukellus 1980-luvulle, jossa kadotetut tilaisuudet saavat uuden mahdollisuuden. Levyä leimaa sangen orgaaninen soundi, joka istuu erinomaisesti naiivin charmin omaaviin kappaleisiin. Ainoastaan pelkistetyt rumpusoundit paljastavat, ettei levyä ole äänitetty 1980-luvulla.

Onkin sitten kokonaan toinen juttu, osaako kuulijakunta arvostaa arKin aikaansaannoksia. Monelle kuulijalle, joka ei ole elänyt 1980-lukua tai seurannut tuolloin alan bändejä, suurimmaksi kynnyskysymykseksi ko. aikakauden neoprogeen tutustumiselle ovat useimmiten nousseet joko yhtyeiden käyttämät soundit tai kappaleiden omaama kirkasotsainen naiivius. Neoprogella on kuitenkin edelleen oma vankka kuulijakuntansa ja arKin helmistä valmistetulla Wild Untamed Imaginingsilla monet alanharrastajista pääsevät kuulemaan mistä aikoinaan jäivät paitsi, olkoonkin, että se sitten tapahtuukin myöhäisen luokkakokouksen merkeissä.

Levyn avaava Boudicca´s Chariot on yksi Arkin varhaisimmista kappaleista, jota se ei koskaan julkaissut levyillään. Kappale on hengeltään lähellä Marillionin Market Square Heroesia, mutta esitystyyliltään lähempänä vanhakantaisia hardrockia. Vahvaa avausta seuraava Coats Of Red lukeutuu niinikään varhaisiin, levyttämättä jääneisiin kappaleisiin, tuoden esiin yhtyeen omaksumia Jethro Tull -vaikutteita.

Scattering-ep:llä (1987) alkujaan julkaistu Flagday on koskettava, popahtava kappale, joka poikkeaa tavanomaisista valtavirtaratkaisuista Mellotronin ja huilujen ansiosta. New Scientist -singlen (1989) nimikkoraita alleviivaa arKin naiivia optimismia, mutta se sisältää kenties progressiivisimpia rakenteita yhtyeen musiikissa. arKia edeltäneen Damascuksen ajoilta levylle on otettu käsittelyyn kaunis Hagley, joka kiekon avauskaksikon ohella edustaa materiaalia, jonka yhtye jätti aikoinaan julkaisematta.

Debyyttilevyltä The Dreams Of Mr Jones (1988) napattu Gaia havainnollistaa hyvin, miksi neoprogepiirit vierastivat arKia aikoinaan. Enemmänkin hardrockin ja AOR:n kanssa flirttaileva menopala vanhalenmaisine koskettimineen ja kliseisine kitatariffeineen saattoi ehkä olla samassa linjassa Boudicca´s Chariotin kanssa, mutta ei enää popahtavamman ja folkhenkisemmän materiaalin kanssa. Hieman samaa vikaa on havaittavissa kappaleessa Change Part 2.

Vaikka arK on pysynyt uudelleenäänitetyissä versioissaan varsin uskollisena alkuperäisille sovituksille, on ryhmä päivittänyt rohkeasti New Scientist -singleltä napattua 8th Deadly Siniä modernimpaan muotoon. Phil Collinsin ja Bonzo Bonhamin kaltaisen rumputyöskentelyn omaavasta 8th Deadly Sinistä arK on onnistunut tekemään kappaleen, joka vaikuttavuudessaan ei olisi kuulostanut yhtään huonommalta Genesiksen viimeisten levyjen kappalevalikoimassa.

It Bitesilta kuulostava So You Finally Made It muistuttaa ensisijaisesti miksi John Jowitt lähti arKista paremman työtarjouksen perään vuonna 1990 ilmestyneen Stand Alonen jälkeen. Tunnelmaltaan It Bitesin Still Too Young To Rememberia muistuttava kappale olisi ehkä saattanut osua Francis Dunneryn ja kumppanien valloittaman yleisön sydämiin ja auttanut nostamaan arKin laajemman yleisön tietoisuuteen. Näin ei sitten käynytkään.

Levyn kahta viimeistä kappaletta varten arK on vieraillut debyyttilevynsä maisemissa ja lainannut sieltä Kaleidoscopen ja Nowhere´s Arkin. Ensin mainittu edustaa arKia luontevimmillaan, vapautuneelta kuulostavan kappaleen kehittyessä loppua kohden progressiiviseksi ilotteluksi. Päätöskappaleeksi sijoitettu Nowhere´s Ark on levyn avaavan Boudicca´s Chariotin tapaan raivokkaasti etenevä kappale, johon on istutettu upeita kelttivaikutteita. Valitettavasti yhtye tuntuu lopettavan kappaleen kesken, juuri kun se on päässyt vauhtiin. Tämä piirre tuntuu leimaavan ikävästi monia muitakin arKin kappaleita, mikä paljastaa yhtyeen rajoitteet.

arkin uudelleenkasaaminen Wild Untamed Imaginingsia varten on varmasti ollut mukava ele John Jowittilta vanhoja bändikollegoitaan kohtaan. Levy tarjoaakin hyvältä tuntuvan palan nostalgiaa niin 1980-luvun neoprogen ystäville kuin yhtyeelle itselleen. Se kuulostaa charmantilta ja perin juurin brittiläiseltä musiikilta, vieraillen kadonneessa ajassa. Levyltä vain ei pidä odottaa yhtä suuria saavutuksia kuin mihin Jowittilta on totuttu IQ:n, Jadiksen tai Arenan puitteissa.