Oletko koskaan hakannut päätäsi seinään kolmen vartin ajan yhtäjaksoisesti? Jos olet, sinulla on olemassa aika tarkka käsitys siitä, miltä sveitsiläisen Cataractin Killing the Eternal tuntuu kuuntelukokemuksena. Ihan fyysistä kipua yhtyeen musiikki ei sentään onnistu aiheuttamaan, mutta muuten homman kuva on pitkälti sama kuin päänhakkausepisodissa. Aggressiot saa varmasti purettua niin itseänsä telomalla kuin mitäänsanomatonta metalcorea harjoittamalla, ja molemmissa tapauksissa lopullisen jäljen todistettuaan voi todeta, että koko touhu olisi voinut jäädä toteuttamattakin.

Killing the Eternalilla kuullaan thrash-vaikutteista metalcorea, joka ei sisällä ainoatakaan omaperäistä riffinpartta saati kokonaista kappaletta. Geneerisyys ei silti osu Cataractin pahimmaksi kompastuskiveksi, vaan se, että se on osannut valkata muilta yhtyeiltä ne hajuttomimmat ja turhimmat ideat omaan käyttöönsä. Hitusen yritystä löytyy sentään Nightragea muistuttavasta avausraidasta sekä lyhyydessään ytimekkäästä rässipalasta Drain, Muder and Loss.

Cataractin tylsistyttävyys johtuu myös osaltaan laulajan työskentelystä, joka on samaa huutamista lähes levyn alusta loppuun. Karjunta irtoaa ihan kohtalaisesti, ja paikoittaisia matalampiakin murahduksia kuullaan, mutta vielä laajempi variaatio olisi ehdottomasti ollut vokaaleissa paikallaan.

Soundien puolesta kiekko on varsin kelvollinen, millä ei korvata musiikin puutteita, mutta estetään sentään albumin putoamisen täysin kuuntelukelvottomaan osastoon. Ei Killing the Eternalia aivan kiertäkää kaukaa -osastoonkaan voi sijoittaa, mutta melko puuduttava ja mitäänsanomaton olo sen kuuntelemisesta jää.