Ei ole hassumpi tapa kuvata ranskalaista Nocturnal Depressionia sekoitukseksi black metalia, doomia, heviä ja dark metalia, kuten saatekirjeen ensirivit sen tekevät. Jos tuosta hevistä en nyt niin tiedäkään, niin ainakin dark- ja doom metal -piirteet löytyvät tältä lähinnä depressive black metal -alangenren nimeksi niputettavalta tekijältä. Vaan onneksi homma ei ole aivan niin yksioikoinen, sillä alakuloisen fiilistelyn ja melankolian lisäksi The Cult of Negation osaa myös Beherit- ja Burzum-henkisen riffittelyn.

The Cult of Negation on järjestyksessään yhtyeen kolmas ja tässä kohtaa voin harmitella, etten muista aiemmin edes kuulleeni yhtyeen tuotantoa. Harmittelua siksi, että tämähän tuntuu kolisevan hyvin, vaikka yhtyeen nimen perusteella olisin veikannut jotain kahden pennin tusinadepistelyä. Mikä tässä eniten vetoaa, on juuri se, ettei bändi kuulosta vain sitä kahta alakuloriffiä veivaavalta tapaukselta, joka ärise päälle sitä perinteistä maailmantuskaa ja itsemurhatuntemuksia, vaan että yhtye on myös lainannut rohkeasti sävyjä genren ulkopuolelta.

Vaikka yhtye lopulta eniten kallistuukin black metalin puolelle, sekä riffien, soundien, rääkynöiden että aihepiirien puolesta, on sen riffeissä paljon sellaista kierrettä, ettei tällaiseen usein pelkässä bm-kontekstissa törmää. Parasta antia riffien saralla ovatkin synkät ja valittavansävyiset melodiat. Heikoin puoli sen sijaan löytyy laulupuolelta, sillä tämänkaltaiseen "pehmistelyyn" ja tunnelmointiin ei näin rujo rääkynä kunnolla istu. Vokalisti ei ole sinänsä huono, mutta tässä kontekstissa toivoisi hieman toisenlaista lähestymistapaa.

Soundit kaikessa orgaanisuudessaan ja ilmavuudessaan taas ovat maukasta menoa. Levy suorastaan tuntuu huokuvan ja hengittävän happirikasta ilmaa, aivan kuin levy itsessään laajentaisi sähköistä ilmapiiriä koko kuuntelutilaan. Ei sillä, että tällaisia soundeja joka levylle kaipaisi, mutta pakko myöntää, että tässä tapauksessa jälki on osuvaa. Erityisesti burzummaisuuksissa rouhea kitara toimii ihastuttavasti.

Pakko kai se on myöntää, vaikka arvosanaa monta kertaa mielessäni säätelin ja emminkin, The Cult of Negation on erinomaisuutta hipova teos, joka on vain viimeistä sutaisua ja hiontaa vaille mestariteos. Ne pienet nypyt eivät paljoa kokonaisuudessa paina, mutta sen verran on pisteistä rokotettava, ettei aivan liiallisuuksiin kehumisessa mene. Hyvä levy, hienoisista kauneusvirheistään huolimatta.