Räväköiden studiolevyjensä perusteella The Poodlesin livetallenteelta oli perusteltua odottaa riehakasta meininkiä. Jostain syystä riehakkuus on jäänyt studion nurkkiin tai matkalle, keikalle sitä ei ole riittänyt.

Puudelien vaisuutta ihmetellessä tulevat mieleen sanat huolimaton ja välinpitämätön. Tarttuvat iskusävelmät eivät ole sytyttäneet soittajia kuin parin viimeisen kappaleen ajaksi. Tai sitten keikan loppuminen ja kotiin tai baariin pääsy on toiminut piristäjänä, mutta ainoastaan pari kolme viimeistä biisiä toimivat siten, kuin koko paketin olisi pitänyt.

Koko levyn kuuntelu kotioloissa selvin päin on aikamoinen urakka. Sitä helpottaa onneksi kitarasoolo, jossa kitaristi Henrik Bergqvist päästelee pitkän pätkän kaunista, hieman slaavilaiselta kuulostavaa melodiaa. Hetkeksi piristynyt tunnelma latistuu kuitenkin välittömästi, kun jopa rumpusooloksi tylsä kolistelu saa sijansa. Isompaa yleisönkosiskelua ei onneksi mukana ole, Metal Will Stand Tall sentään venytetään loputtoman tuntuisin oo-oo-oo –huudoin ylipitkäksi ja välispiikit ovat ruotsiksi. Laiskahkosta soitannasta tulee mieleen, että näinköhän kyseessä on sopimuksen täyttämiseksi, tai jostain muusta hämärästä syystä, tehty levy.

Itse kappaleissahan ei mitään vikaa ole, se on helppo tältäkin tallenteelta todeta. Vaan millaistapa jälkeä olisi syntynyt, jos joka jätkälle olisi vaikkapa jonkun talonmiehen toimesta tuikattu adrenaliinipiikki gluteus maximukseen juuri ennen keikkaa? Sitä emme saa kenties koskaan tietää, mutta No Quarterin vaisuudesta huolimatta The Poodles kannattanee katsastaa mahdollisuuden tullen livenä. Sillä tämän on pakko olla työtapaturma.