Arnsbergiläisen Orden Oganin AFM Recordsille siirtymisessä ovat näemmä siirtyneet myös vanhojen biisien julkaisuoikeudet, sillä nyt julkaistu Vale on uusinta vuonna 2008 pienen Yonah Recordsin julkaisemasta bändin kakkosalbumista, neljällä lisäbiisillä paisutettuna ja päivitetyin soundein.

Ennen AFM:n alkuvuodesta 2010 julkaisemaa Easton Hope -levyä Orden Oganin soinnissa oli nykyistä enemmän folkmetallin kaikuja. Valen uusintajulkaisu kertoo, että yhtyeen kappaleet olivat nykyistä polveilevampia, progressiivisempia ja vaikeaselkoisempia. Esimerkiksi To New Shores Of Sadness vaikuttaisi olevan maukas ääniteos moniäänisine lauluineen, puhaltimineen sun muine härpättimineen, mutta mitään muistijälkeä se ei jätä. Toistuvasti minusta tuntuu, että vaikka yhtyeellä on roppakaupalla tarttuavia melodianparsia, tehokkaita riffejä ja kosolti sovituksellisia ideoita, se ei onnistu fokusoimaan kappaleitaan niin, että kuulija pääsisi samalle taajuudelle vaan kappaleosiot seuraavat toisiaan vailla selkeää logiikkaa. On kuin yhtyeen koko ilmaisurepertuaari olisi pitänyt kaataa jokaiseen biisiin. Yksi ja sama biisi saattaa sisältää moniäänikuoron kantaman hitaan ja tunnelmallisen osan ja hetken myöhemmin Panteran raskauteen yltävän riffivyöryn, josta homma karkaa varoituksetta folk-pohjaiseen hilipatipippaan. Niin paljon kuin arvaamattomuus Orden Oganin monipuolisuudesta kertookin, Valen kanssa tunnen olevani osan aikaa melko kateissa.

Onneksi toki kohdistetumpiakin kappaleita löytyy. Winds Of Vale on varsinkin demoversiollaan todellisen luonteensa paljastavalla tavalla varsin virtaviivainen powermetallisiivu. Semiballadi Farewell puolestaan yllättää melankolisin sävelkuluin, jollaisia odottaisi kuulevansa pikemminkin goottimetalliryhmiltä. Something Pretending rouhii jämäkkää riffimattoa, jota maustaa komea kuoro. Satunnaiset osumat sovituksellisten outouksien joukossa eivät kuitenkaan muuta sitä totuutta, että kun kunnianhimoista mutta linjatonta eeppistä hevailua joutuu neljän lisäbiisin myötä kuuntelemaan pitkästi toista tuntia, kappalemateriaalin huono tarttuvuus käy välillä turhauttavaksi. Ei Orden Oganin "taiteellisuus" silti pelkkää huonouttakaan tarkoita, sillä esimerkiksi leutotunnelmaiset The Lord Of The Flies  ja ...And If You Do Right  ovat oudon tenhoavia kappaleita, ja niistä voi jo vähän päätellä mitä AFM:llä on Orden Oganissa kuultu, kun se on päätetty kiinnittää. Jos yhtyeellä olisi Valen tekemisen aikaan ollut selkeämpi linja ja apuna tuottaja, joka olisi hiukan hillinnyt yhtyeen taiteellisia ambitioita, Vale olisi paljon parempi levy.

Pidin pirusti Easton Hopen We Are Pirates! -biisistä ja Valen bonuksena kuultava akustisempi uusiointi toimii melkein yhtä hienosti, mikä vain alleviivaa faktaa, että kun keksit tarpeeksi hyvän melodian, on ihan samantekevää, soittaako sen satapäinen orkesteri vai vain akustinen kitara leirinuotiolla. Easton Hopelta myös uusiksi versioitu Welcome Liberty on riisuttu bändisoittimista, mutta kappale ei parane sen mahtipontisuutta korostamalla. Voisin kuvitella orkesteri- ja kuoroversion toimivan live-introna hienosti, mutta levyllä se jää kertakäyttöiseksi. Haikean akustiselta Blind Guardianilta kuulostava The Yearning Remains päättää levyn kauniisti, mutta jälleen kerran korostaen sitä, kuinka paljon parempi yhtye Orden Ogan on vuonna 2010 kuin se oli kaksi-kolme vuotta sitten.