1960-luvun jälkipuolisko on tuntunut jääneen historiankirjoihin vapaan rakkauden, rauhan, liberalismin ja radikaalipolitiikan vuosikymmenenä. Myös mystiikka, joka oli aiemmin kuulunut vain harvojen yksittäisten kummajaisten harjoittamaksi omaisuudeksi, muuttui yhtäkkiä osaksi suurempaa valtavirtaa, mikä ei voinut olla heijastumatta aikakauden populaarikulttuuri-ilmiöihin. Kaikki itsetietoisista opiskelijoista julkkiksiin asti halusivat päästä sisään salatieteiden ihmeelliseen maailmaan, onnistuipa se sitten meditaation, mystisen kirjallisuuden tai tajuntaa laajentavien huumausaineiden avulla. Kun kokonainen sukupolvi avautui alitajunnalleen ja jätti hyvästit estoilleen, ei sitä seurannut jälki aina ollut kaunista katsottavaa.

Yksi kukkaisaikakauden myyttisimmistä uhreista oli eittämättä Pink Floydin perustanut ja sen nimennyt Syd Barrett. Pink Floydin kanssa Barrett ehti levyttää vain kolme singleä ja debyyttialbumin The Piper At The Gates Of Dawn, joiden sisältämissä lapsenomaisissa lauluissa kiteytyi brittiläisen psykedelian henki olennaisesti. Yhtyeen äkillinen menestys toi mukanaan myös paineita ja uusia pelisääntöjä, joista jälkimmäisiä mieleltään epävakaa Barrett oli pyrkinyt kaihtamaan koko elämänsä. Sittemmin vankityrmäksi muuttunut pakopaikka löytyi tajuntaa laajentavista huumausaineista. Lysergihapon dietyyliamidi 25:lla aloitetut kokeilut riistäytyivät käsistä ja happomatkoista tuli lopulta jokapäiväistä arkea, laukaisten Barrettin orastavan skitsofrenian. Vuoden 1968 alkuun mennessä Pink Floyd oli tilanteessa, jossa se ei voinut enää jatkaa Barrettin kanssa. Syd Barrettista tuli brittiläisen psykedelian tähtilapsi, jonka tajunta jäi vangiksi 1960-luvuksikin nimitetylle kiertoradalle.

Barrettin arvaamattomasta käytöksestä huolimatta Pink Floydin managerit uskoivat yhtyettä enemmän Barrettin tulevaisuuteen sooloartistina, olihan hän kirjoittanut valtaosan Pink Floydin varhaisesta materiaalista.

Historiankirjat ovat sittemmin osoittaneet Pink Floydin entisten managerien veikanneen väärää hevosta, mutta ne kaksi soololevyä, jotka Barrett levytti ennen kuin hän vetäytyi täydellisesti musiikkimaailmasta 36 vuotta sitten, ovat keränneet oman ihailijakuntansa. Täydellinen vetäytyminen julkisuudesta ja musiikin tekemisestä ovat vain vahvistaneet entistä enemmän Barrettia ympäröiviä myyttejä, jonka verhoa ei edes hänen neljä vuoden takainen kuolemansa onnistunut riisumaan.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta, kun Syd Barrett julkaisi molemmat soololevynsä The Madcap Laughs ja Barrett. Vaikka EMI ei suoranaisesti ole huomioinut kyseisten levytysten juhlavuotta, voidaan vastikään julkaistua An Introduction To Syd Barrett -kokoelmaa pitää jonkinasteisena huomionosoituksena. Aiemmista Syd Barrett-kokoelmista poiketen An Introduction To Syd Barrett on ensimmäinen kooste, jolta löytyy myös Pink Floydin kanssa levytettyä materiaalia. Vaikka Barrettilta ja ennen kaikkea hänen Pink Floyd -ajoiltaan löytyisi ennen julkaisematonta, mutta julkaisukelpoista materiaalia, sitä ei liiemmin löydy An Introduction To Syd Barrettilta. Varsinaisena myyntihoukuttimena toimivatkin viisi uudelleenmiksattua kappaletta sekä nettilinkki ennen julkaisemattoman Rhamadan-instrumentaalin lataamiseksi. Oman myyntihoukuttimensa takaa myös Storm Thorgersonin loihtima kansitaide, joka kuvastaa hyvin Barrettin lisäksi laulujen syntyajankohtaa, jolloin tajuntansa portit avannut kukkaissukupolvi halusi astua peilin takaiseen maailmaan.

An Introduction To Syd Barrettin kappalelistaa on helppo kritisoida siitä, mitä se ei sisällä. Kokoelma jättää muutamia olennaisia aukkoja Barrettin levytyshistoriaan, kuten Pink Floydin A Saucerful Of Secretsille tehdyn jäähyväislaulun Jugband Blues sekä manageri Peter Jennerin ja Malcolm Jonesin tuottamat äänitykset, joista osa päätyi vuonna 1988 julkaistulle jämänauhakoosteelle Opel. Koska David Gilmour, joka toimii An Introduction To Syd Barrettin vastaavana tuottajana, on tunnetusti ollut Opelin julkaisemista vastaan, on helppo ymmärtää miksei siltä ole mahdutettu kappaleita mukaan.

Puutteistaan huolimatta An Introduction To Syd Barrett tarjoaa juuri sen mitä levynnimi lupaa, esittelyn. Tunnin mittainen kokoelma ei yritä kasata yksiin kansiin Barrettin kaikkia helmiä, mutta se esittelee kohtuullisen kattavasti tekijän eri puolia. Aikalaisten mukaan Syd Barrett kirjoitti lähestulkoon kaikki Pink Floydille tekemänsä kappaleet puolen vuoden ajanjaksona ja kaikki vaikutteet, jotka osuivat sinä aikana Barrettin mieltä ympäröivälle kiertoradalle, päätyivät jossain muodossa yhtyeen kappaleisiin. Pink Floydin psykedeeliset lastenlaulut, jotka kokoelmalle on valittu, tukevat väitettä täysin. Kun Roger Waters kertoi Syd Barrettille jonkun nyysineen pyykkinarulta hänen äitinsä alusvaatteet, Barrett kirjoitti sen pohjalta Pink Floydin ensimmäisen singlen Arnold Layne. Transvestiitista kertova Arnold Layne oli ilmestyessään uskalias kappale, mutta ei suinkaan ensimmäinen laulu, joka käsitteli aihetta. The Kinks oli ehtinyt sivuta aihetta toukokuussa 1966 ilmestyneellä Dedicated Follower Of Fashionillaan, mutta Barrett vei aiheen pidemmälle.

Pink Floydin varhaisten konserttien näyttämönä Lontoossa toimi legendaarinen UFO-klubi, jonka kävijäkuntaan lukeutunut Emily Kennet päätyi yhtyeen suurimman 1960-luvun hitin See Emily Play päähahmoksi. Se tulikin olemaan aikalaisten mukaan viimeisiä aikoja, jolloin Barrett oli suhteellisen täyspäinen.

Todellisten henkilöhahmojen lisäksi Barrettin inspiraationlähteeksi kelpasi kirjallisuus. Yksi suosituimmista 1960-luvun jälkipuoliskon kirjoista nuorison keskuudessa oli 5000 vuotta vanha I Ching, joka sisälsi taolaista filosofiaa. Mitä ilmeisimmin myös Barrett omisti I Chingin, sillä kappaleen Chapter 24 tekstit on napattu suoraan Richard Wilhelmin 1924 tekemästä käännöksestä.

Ei myöskään ole liioiteltua kutsua Pink Floydin varhaisimpia kappaleita psykedeelisiksi lastenlauluiksi. Väitettä tukee hyvin selkeästi An Introduction To Syd Barrettilla julkaistu uudelleenmiksattu versio Matilda Motherista, joka sisältää kappaleen vaihtoehtoiset sanoitukset. Vaikka levyn tekijätiedoissa asiaa ei mainitakaan, paljastaa lähempi tarkastelu Barrettin napanneen sanoitukset suoraan Hilaire Bellocin lastenlorukirjasta Cautionary Tales For Children (tarkemmin sanottuna loruista Jim, Henry King ja Matilda Liar!). Lapsenomaisuus kuitenkin istui brittiläiseen psykedeliaan ja tuloksena syntyi liuta charmantteja pophelmiä. Tuskinpa Pink Floydin ensimmäistä levyä olisi nimetty Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan luvun mukaan, ellei kirjalla olisi ollut jotain merkitystä Barrettille.

Jos Pink Floyd oli asettanut Syd Barrettille jonkinlaiset raja-aidat, olivat ne tipotiessään hänen soolouraan tultaessa. Maailma janosi uusia Barrett-kappaleita ja niitä hänellä oli pää pullollaan. Ainoa ongelma oli miten ne sai sieltä pois.

On edelleenkin suoranainen ihme, miten Barrett onnistui tekemään kaksi soololevyään. Kummatkin levyt tehtiin hyvin pitkälti Sydin omilla ehdoilla. Levyjen äänittäjiltä vaadittiin pyhimyksen kärsivällisyyttä, sillä toisinaan he joutuivat kulkemaan studiossa vaeltelevan Barrettin perässä saadakseen aikaan edes jonkinlaisen otoksen. Tavanomaisesta äänitysprosessista poiketen kappaleita ei lähdetty äänittämään rytmiraitojen pohjalta, vaan ensimmäisenä nauhalle taltioitiin Barrettin laulu ja kitara, joita seurasi muut päällekkäisäänitykset. Tästä syystä monilla Barrettin soololevytyksillä, joissa kuullaan myös rytmisektiota, tempot ja tahtilajit heittelevät vallattomasti. Parhaimpina esimerkkeinä laulujen rytmiikan kurittomuudesta toimivat kokoelmalle valitut Love You ja Octopus, jotka julkaistiin aikoinaan Barrettin soolodebyytillä The Madcap Laughs.

Lapsenomaisen vallattomuuden lisäksi The Madcap Laughsin sessioissa nauhalle tarttui melankolisempaa ilmettä upean Terrapinin muodossa. Verraton helmi on myös englantilaista music hall -perinnettä hyödyntävä Here I Go, jonka Barrett loihti tuottajana toimineen Malcolm Jonesin mukaan studiossa muutamassa minuutissa. Jälkimmäiselle raidalle David Gilmour on antanut tuoreen kasvojenkohotuksen, lisäämällä siihen tänä vuonna soittamansa uuden bassokulun ja editoimalla Sydin laulua.

Myös She Took A Long Cool Look on kokenut kevyen kasvojenkohotuksen. Alkuperäisraidan äänityksien aikoihin Syd Barrett käytti LSD:n ohella Mandraxia, joka aiheutti holtittomassa käytössä muistikatkoksia ja keskittymiskyvyn herpaantumista. Tämä on dokumentoitu tuskallisen rehellisesti The Madcap Laughsin kakkospuolen akustisissa kappaleissa, jotka katkeavat kesken kaiken ja Barrettin on ryhdyttävä selaamaan sanoitusvihkoaan säkeistöjen välillä. Kokoelmalle uudestaan miksatusta She Took A Long Cool Lookista sanoitusvihkon plaraaminen on editoitu tyylikkäästi pois ja tuloksena on syntynyt kappaleen hieno maineenpalautus.

Dominoesia lukuun ottamatta Barrettin toisen soololevyn kappaleiden miksauksiin ei ole kajottu. Barrettilla Sydiä avusti David Gilmourista, Richard Wrightista ja Jerry Shirleystä koostuva muusikkoryhmä, joka antoi Barrettille useita vaihtoehtoja kappaleiden toteuttamiseksi. Osa kappaleista äänitettiin kuten The Madcap Laughsilla, mutta joukkoon mahtui myös otoksia kuten Gigolo Aunt, joissa Barrett soitti yhtä aikaa muiden muusikoiden kanssa.
Vaikka Barrettilla tuntuu olevan läsnä pidättäytyneempi tunnelma, poiki siltäkin esiin hienoja hetkiä, kuten kokoelmalle valitut Baby Lemonade ja Dominoes. Oma lukunsa on levyn kohokohdaksi nouseva akustinen lastenlaulu Effervescing Elephant, jossa Barrett tuntui selvästi olevan muita lauluja enemmän kotonaan.

Vuosien saatossa yksi myyttisimmät mittasuhteet saavuttanut Barrett-kappale, jota ei julkaistu The Madcap Laughsilla, Barrettilla tai Opelilla, on ehdottomasti ollut pastissinomainen Bob Dylan Blues. Kappale julkaistiin ensimmäisen kerran yhdeksän vuotta sitten ilmestyneellä Barrett-kokoelmalla The Best of Syd Barrett - Wouldn´t You Miss Me?, mutta epäilemättä moni jätti sen ostamatta vain yhden ennen julkaisemattoman kappaleen takia. Tässä suhteessa An Introduction To Syd Barrettilla on enemmän tarjottavaa, vaikka kokoelman ennen julkaisemattomat uudet miksaukset tuntuvat paikoitellen hieman keinotekoisilta.

Puutteistaan huolimatta An Introduction To Syd Barrett piirtää hienon kuvan epävakaasta muusikkonerosta, joka jätti pysyvän jäljen populaarimusiikin kehitykseen kolme vuotta kestäneen levytysuransa aikana. Vaikka Barrett ei enää levyttänyt uutta musiikkia vuoden 1970 jälkeen, hänen vaikutuksensa jäi kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa (kirj. huom. Vuoden 1974 viimeinen äänityssessio sisälsi ainoastaan julkaisukelvotonta improvisointia kitaralla): Marc Bolan varasti Barrettin lookin ja muokkasi sen teiniyleisölle sopivaksi. David Bowie tuskin olisi pystynyt luomaan omaa ilmaisutyyliään ilman Syd Barrettin esimerkkiä, puhumattakaan siitä miten vaikutus tarttui uuden aallon bändeihin ja 1990-luvun brittipoppareihin.

Mutta ehkäpä Barrettin vaikutus jäi kaikista vahvimmin leijumaan Pink Floydin ylle. Yhtye teki hulluudesta tuotantonsa kantavan teeman ja jopa omisti Shine On You Crazy Diamondin entiselle nokkamiehelleen. Todellinen hulluus löytyy kuitenkin Pink Floydin tuotannon sijaan Barrettin soololevytyksistä, joiden tunnelmat vaihtelevat lapsenomaisesta riemusta maaniseen hämmennykseen. Ehkäpä asiat olisivat saattaneet edetä toisella tavalla, jos Barrett olisi säästynyt menestyksen mukana tulleilta lieveilmiöiltä.

“All I ever wanted to do as a kid was play guitar properly and jump around, but too many people got in the way.”, Barrett kertoi Rolling Stonen tekemässä haastattelussa 1971. Sen, jos minkä An Introduction To Syd Barrett havainnollistaa tyhjentävästi.