Uuden-Seelannin kaukaisista kolkista kumpuaa universaalia sodanjulistusta, joka resonoi hyvin suomalaistenkin korvissa. Ensimmäiset, kaiken alulle laittaneet latausäänet kuuluivat kuitenkin Kanadasta, Ross Bayn alueelta, ja hyvin Diocletian tätä tuhoamisperinnettä jatkaa.

Olisi kuitenkin liian yksioikoista nimittää tätä juuri Suomessakin vieraillutta nelikkoa suoranaiseksi Blasphemyn seuraajaksi, sillä tältä yhtyeen toiselta albumilta löytyy paljon muutakin – jos ei sisällön puolesta, niin ainakin asenteen osalta. Doom Cult -ideologiansa päälle Diocletian kasaa militanttia vihan monumenttia, johon on kaiverrettu niin kylmäveristä teloitusta kuin kihisevää raivoakin. Musiikin termeiksi käännettynä tämä tarkoittaa kiihkeää rumpukumua, rähisevää kitarankidutusta ja tykinpiipun kautta kaiutettua julistusta.

War of All against All – tai latinalaisittain levyn kansiin käännetty Bellum Omnium Contra Omne – on perussäveleltään jo vakuuttavaa, tosin hieman liian kulunutta paahtoa, joten levyn huippukohdiksi nousevat odotetusti keskitempoisemmat kappaleet kuten yksioikoisuudessaan toimiva Might Is Right, tasapainoinen Death Tyrant tai massiivisiin ambient-sfääreihin nouseva päätös Fortress of the Unconquerable. Muuten levyn yleisilmettä nostavat apokalyptinen soundimaailma ja teräksenkova soittotaito, joka antaa mahdollisuuden myös vapaammalle revittelylle.

Ehkä helpointa olisi sanoa, että War of All against All ei ole niinkään musiikkia, vaan mielentila tai iskulause, jonka joko voi ahmaista tai sylkeä pois. Kummassakaan tapauksessa Diocletian ei päästä kuulijaansa helpolla.