Paul Gilbert julkaisee uuden soololevyn suunnilleen kahden vuoden välein - näköjään riippumatta siitä, onko materiaalia tarpeeksi vai ei. Ellei ole, niin äkkiähän sitä tiluttaa lisää. Tällä kertaa toki toivon, että parhaat paukut olisi luovutettu Mr. Bigin piakkoin ilmestyvälle levylle, mutta se jää nähtäväksi.

Fuzz Universe on perin juurin keskinkertainen jopa kitarasankarilevyksi. Se on kuin varustettu tietyn merkkisin paristoin, sillä soitto vain jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu ja jatkuu. Biisien resepti paria poikkeusta lukuunottamatta on yksi neljäsosa riffiä ja muuta biisinkaltaista ja kolme neljännestä tilutusta. Tempo pysyy horjumatta asteikon keskivaiheilla, eikä mitään muutakaan järin yllättävää tapahdu. Yksi biisi (Bach Partita in Dm) on sentään neoklassista tilutusta, mutta muuten Fuzzin Universumi on ikävystyttävän yksitoikkoista kuultavaa.

Basisti sentään on päästetty aika ajoin pinnalle pompottelemaan ja mies pitääkin muutamaa ns. kappaletta hyvin ryhdissään. Miehen nimeäkin yritin bookletista tihrustaa, mutta huonolla menestyksellä, sen layout kun ei ole lainkaan onnistunut, mitä tulee tekstin luettavuuteen. Netistä sentään löytyi tieto, jonka mukaan herra on nimeltään Craig Martini.

Gilbertin edellinen soolo, Silence Followed By A Deafening Roar, oli helposti lähestyttävä pakkaus jopa muillekin kuin itse kitaraa soittaville, mutta tämä uutukainen on toista maata. En usko muusikoidenkaan olevan järin innostuneita, sillä Gilbertin kikkavalikoimakin on suppea ja moneen kertaan kuultu.