Suoraan sanoen en ole ikinä ollut mikään iso Black Label Society -fani. Toki arvostan Zakk Wyldea kitaristina ja hemmohan on sen verran vaikuttava metallisen maskuliinisuuden ikoni, että kuka tahansa vain mustan ja valkoisen sävyjä näkevä umpiheteromieskin kehtaa asian ääneen mainita, ilman epämukavaa tunnetta välilihansa tienoilla. Mutta mielestäni BLS:n ongelma on aina ollut hemmetin epätasaiset albumit: jokaisella löytyy toki tykkiraitoja, mutta kolmannes levysisällöstä on lähes poikkeuksetta täytetavaraa, ellei jopa silkkaa paskaa.

Itselleni debyytti kolahti aikanaan lujaa, samaten Blessed Hellride, mutta esimerkiksi joidenkin hehkuttama Mafia oli kahta biisiä lukuunottamatta tylsääkin tylsempää möyhennystä. Sen jälkeen olen jättänyt yhtyeen tekemisten seuraamisen vähemmälle, mutta iloisena yllätyksenä Order of The Black on kohtuullisen väkevä esitys – toki sitäkin vaivaa sama vanha epätasaisuus.

Lähdetään nyt vaikka siitä, että heti alkuun Crazy Horse kiteyttää kaikki BLS-maneerit, hyvässä ja pahassa. On pätevästi junnaava pääriffi, kelpo bridge, tilulilu-soolo ja Wylden viskinen märinälaulu. Toimii kyllä, ei käy kieltäminen. Tätä seuraava Overload ei taas yllä aivan samalle tasolle ja Parade of The Dead menee ohi varsin huomaamatta. Piano-balladi Darkest Days taas on väkinäinen ja sanotaan nyt suoraan: haluan Wyldeltä jykeviä riffejä, vinguttelua sekä viskinkatkuista, raakaa ulosantia, en epäuskottavaa lässypimputtelua. Onneksi sujuvasti rokkaava Black Sunday vie levyn jälleen oikeille linjoille. En nyt ala käymään jokaista kappaletta läpi, mutta pointtini on siis (sanotaan se toistonkin uhalla) epätasaisuus.

Kun Order of The Black toimii, se toimii. Levyllä löytyy hemmetillistä groovea, tiukkaa (tosin yllätyksetöntä) laulua ja tietenkin paljon sooloja. Viimeisestä en niinkään tämän levyn kohdalla perusta, koska valitettavan usein soolot menevät järjettömän tiluttelun puolelle, eikä näistä saa kukaan muu kuin nopeita sormia palvovat kitarasankarit mitään irti.

Heitän miinusta lisää vielä kolmesta muusta pianoballadista. Toki raskasta levyä voi tasapainottaa kevyemmällä materiaalilla, mutta nämä ovat aivan eri maailmasta ja hyppäävät korville kuin herätyskello krapula-aamuna - neljä balladia yhdelle levylle on yksinkertaisesti liikaa. Tietty esimerkiksi löysän ja sanoituksiltaan kliseisyyden loppumattomaan peräonkaloon kurkottavan Time Waits for No Onen jälkeen tuplabassareilla jytisevä Godspeed Hellbound  kuulostaa hemmetin hyvältä.

BLS- ja Wylde-palvojille levy on epäilemättä naminamia, mutta ei-niin-aktiivisesti yhtyettä seuraaville se on sitä samaa, hieman eri kuorissa. Kiekolla on kaikesta negatiivisuudestani huolimatta toki vimmatun kovia momentteja, mutta kokonaisuus ei miellytä täysin. 3-4 biisiä (eli ne balladit) lyhyempänä paketti olisi voinut olla huomattavasti timmimpi ja iskevämpi. Nyt vältytään nippa nappa keskinkertaisuuden harmaalta Itämereltä. Olen yhä sitä mieltä, että Wylden parhaimmat puolet hetket löytyvät kuitenkin Ozzyn levyiltä, eivät Black Label Societyn.