Tämä arvio oli jo kirjoitettu valmiiksi, kun tietoa jälleen uudesta Tolkki-aiheisesta sekoilusta alkoi tihkua. Niinpä arvio meni hyllylle siihen saakka, että asia tulee julki. Nyt Revolution Renaissance-leiri on tiedotteensa julkaissut, mutta kerrataan väitteet tässä.

Timo Tolkki ilmoitti kesällä kuoppaavansa Revolution Renaissancen. Syynä olivat Tolkin mukaan toisaalta hänen henkilökohtaiset syynsä, toisaalta keikkajärjestäjien laimea kiinnostus bändiin, toisaalta "musiikkibisneksen tila". Tekeillä ollut kolmas levy luvattiin vielä julkaista.

Tämän jälkeen Tolkkia levytysprosessissa avustanut Santtu Lehtiniemi lähestyi Revolution Renaissancen muita jäseniä kovan väitteen kera: Trinity-levyn sooloja ei olekaan säveltänyt ja soittanut Tolkki, vaan Lehtiniemi.

Nyt RR-miehet ovat päättäneet jatkaa bändin toimintaa Lehtiniemi kitaristinaan. Uusi biisikin (siis tätä Trinity-levyäkin uudempi) on jo väännetty näytteeksi.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Tolkin ympärillä on totuttu kaikenlaiseen, mutta tässä kohtaa sovellettakoon syyttömyysolettamaa: ei hutkita ainakaan ennen kuin Tolkki on vastannut syytöksiin ja Lehtiniemi vastaavasti kertonut jotain omista motiiveistaan.

Itse aiheeseen eli levyyn liittyen voin sanoa sen verran, että soolot todella kuulostavat hieman erikoisilta ollakseen Tolkin levyllä. Ne voisivat aivan hyvin olla jonkun muun kuin Tolkin soittamia. Mutta ei niissä myöskään mitään erityisen hienoa ole. Täyttävät paikkansa, kuten itse levykin.

Niin, levy. Revolution Reneissancen ura ei siis välttämättä päätykään Trinityyn, mutta Tolkin RR-vaihe oletettavasti päättyy. Mitä jää käteen?

Kyseessähän on siis projekti, jonka parissa Tolkki on puuhaillut jätettyään Stratovariuksen. Ensimmäinen levy tehtiin nimekkäiden laulajien vuorotellessa mikin varressa, toinen oli enemmän bändilevy ja laulupuolen hoiteli brassi Gus Monsanto. Trinityllä Monsanto on edelleen remmissä, mutta kokoonpano on jälleen muuttunut "supergroup"-suuntaan, kun kosketinsoittajan paikan on ottanut Firewindin Bob Katsionis ja basistiksi on värvätty ex-Hammerfall Magnus Rosen. Lisäksi Tolkki on viime levystä poiketen taas säveltänyt kaikki kappaleet itse. Sanoituksissa ovat sentään bändikaverit jeesailleet.

Jos joku väittäisi, että myöskään biisit eivät ole Tolkin kynästä, sitä minun olisi jo hyvin vaikea uskoa. Sen verran tutulta Tolkki-materiaalilta levy kuulostaa. Jos musiikillista kehitystä ehti aiemmilla, minulta väliin jääneillä RR-levyillä tapahtua, se on nyt kelattu takaisin.

Levyn ainoa hieman totutusta poikkeava kappale on avaaja Marching With The Fools. Ihan powerin piirissä edelleen liikutaan, mutta sävellys on aavistuksen tavanomaisesta poikkeava. Yhdessä Monsanton (tässä biisissä) kireähkön äänen kanssa se tuo jotenkin mieleen Stratovariuksen Dreamspace-levyn, jolla Tolkki laulaa. Tuon levyn parhaimmiston tasolle ei kuitenkaan ylletä. Olisiko kappaleessa joka tapauksessa jäänteitä Tolkin kaavailemasta Return to Dreamspace -levystä, joka kai sekin on nyt haudattu?

Avauksen jälkeen palataan niin tutuille urille, että arvostelija oikein yllättyy. Vaikka tässä genressä omaperäisyys on pitkään ollut harvinaista, luulisi Tolkin nyt jotain keksineen. Vaan ei: tarjolla on aivan samanlaista itseluottamusmetallia kuin Stratovariuksen Hunting High and Low, Tomorrow, Eagleheart, Rebel  ja muut vastaavat. Tolkille ominaiset puoliakustiset säkeistöt löytyvät useammasta biisistä, ja ainoastaan Monsanton huomattavasti Timo Kotipeltoa persoonattomampi ääni pelastaa täydelliseltä Strato-kopioinnilta. Tokihan Tolkki kopioi vain itseään, mutta kuitenkin. Pitkä nimibiisi on kuin hiilikopio Infinite-levyn nimikappaleesta, varsinkin kappaleen nimeä toistava kuoro on liioittelematta aivan identtinen.

Vaikka tyyli on tuttu Stratovariuksen kunnian päiviltä, Trinityn kappaleet ovat valitettavasti sellaista kakkos-kolmosketjun tasoa. Yhtään todellista hittiä ei mukana ole, mikä olisi tällaisessa pohjimmiltaan melko yksinkertaisessa metallimusiikin alalajissa elinehto. Toisaalta varsinaisia hutejakaan ei ole joukossa, vaan levy soljuu alusta loppuun ihan kohtuullisella tasolla. Mutta vain kohtuullisella.

Ja perunpa puheeni, Monsanton ääni ei ole ainoa ero Strato-levyihin. Toinen on äänimaailman latteus. Useamman kappaleen kertosäkeessä tuntuu siltä, että osa ääniraidoista olisi tippunut tuotantovaiheessa levyltä pois. Kappaleissa ei vain yksinkertaisesti tapahdu, eikä tällaisen musiikin vaatimaa suureellista ilmapiiriä pääse syntymään. Miksi soundipolitiikka on minimalistista, kun sävellykset eivät ole?

Trinityn perusteella Tolkin RR-uran päättymistä ei tarvitse surkutella. Genren kulmakiviä säveltäneeltä mieheltä olisi lupa odottaa enemmän.