Mitä saadaan kun yhdistetään kaksitoista muusikkoa kahdeksasta eri maasta soittamaan folk/viking metalia? No tietenkin Folkodia! Mitään yhtyeen meiningistä epäilyksen varaan jättämättömän bändinimen takaa löytyy jäseniä yhtyeistä kuten Folkearth, Sunuthar, Minhyriath, Black Knight Symphonia, Troldhaugen, Seveth Sword, ja ilmeisesti vielä monia muita promosaatteessa mainitsemattomia. Seurakuntamme sekalainen on perustettu vuonna 2007, ja Battlecry on joukkion kolmas täyspitkä tuotos.

Käytännössä ja kaikkiaan käsillä on tiettävästi koko folk- ja viikinkimetallimaailman kaikkien aikojen tyhjänpäiväisimmistä random/nobody/jämäbändeistä ja alan parissa toimijoista koottu "all-star" -ryhmittymä. Löytyy tinapilliä ja nokkahuilua, mandoliinia, avainviulua, kampiliiraa, säkkipilliä ja ties mitä harppua metallisen melskeen matkassa. On hei!- ja uh! -huutoja, örinää, murahteluja, niin maan perimiehekästä äijälaulua ja hoilaa, on herkempää tulkintaa molempien sukupuolten edustajien toimesta, on mättöä ja räimettä, sankarilaukkaa, lohikäärmeliidiä, miekankalsketta, tuoppienkumoamista, peikkotaisteluja, riimutanssit metsässä ja naamat Valhallassa.

En ole varmaan ikinä eläissäni kuullut yhtä paljon kokonaisen tyylisuunnan pahimpia, noloimpia, apinoiduimpia, lapsellisimpia, kasvottomimpia sun muita mitä tahansa perkeleen kammottavimpia kliseitä kuunaan sullottuna niin hengästyttävät määrät yhteen biisiin, saati että vielä peräti yksitoista tällaista biisiä ängettynä yhdelle ja samalle kiekolle. Tässä levyssä on ikään kuin ultraturbotiivistettynä kaikki se, mikä tässä koko helvetin genressä on yleisesti ollut vikana jo iät ja ajat.

Tämän orkesterin täysin vailla minkäänlaista tyylitajua tai tolkkua kokoon hämmentämä sillisalaatti potenssiin mammuttitauti on niin käsittämättömän tukehduttava, myötähäpeää aiheuttava sekä raivoa ja vihaa suunnilleen koko ihmisyyttä kohtaan synnyttävä, ettei pysty pisteiden antamista edes harkitsemaan. Välttäkää oikeasti hyvät ihmiset tätä tekelettä, jos vain mitenkään haluatte järjissänne pysyä.