Progressiivisen metallin temppeli lepää neljän kivijalan varassa, joihin on kaiverrettu nimet Dream Theater, Fates Warning, Queensrÿche ja Symphony X. Itse kukin voi olla tietysti mitä mieltä tahansa kyseisten bändien entisistä ja nykyisistä edesottamuksista, mutta niiden vaikutusta progressiivisen metallin leveään kenttään on vaikea kiistää. Tuossa temppelissä käyskentelee myös tamperelaislähtöinen Anthriel debyytillään The Pathway ja mantranaan näillä hengenmiehillä on Symphony X –klassikko The Divine Wings of Tragedy.

Anthrielin syntysanat loihdittiin ilmoille jo vuonna 2004, kun kitaristi Timo Niemistö, kosketinsoittaja Antti Hakulinen ja rumpali Jari Kuokkanen perustivat yhtyeen. Näistä viimeksi mainittu puuhasteli jo tuolloin Teräsbetoni-nimisen projektin parissa. Myöhemmin basson varteen löydettiin muun muassa Manzanasta tuttu Klaus Wirzenius ja laulajaksi liittyi Simo Silvan. Nimi yhtyeelle lainattiin tasapainon ja harmonian arkkienkeliltä.

Anthrielin musiikki on vahvasti Symphony X –vaikutteista progressiivista metallia. Antti Hakulisen viljelemät kosketinmatot voisivat paikoin olla kuin suoraan virkaveli Michael Pinnellan sormista. Katsantokannasta riippuen kosketinsoundia voi kehua hyvin toteutetuksi pastissiksi tai heikoksi apinoinniksi. Itse kallistun kyllä ensin mainitun vaihtoehdon puoleen. Myös Timo Niemistö riffittelee hyvin tutun oloisesti, joskin kitara ei ole yhtä räkäinen ja uhkaava kuin kollegalla. Rumpali Jari Kuokkanen taas osoittaa, että rummuista lähtee muutakin kuin peruskomppi, vaikka mihinkään jasonrullomaisiin synkooppeihin ei ole asiaa. Eri asia sitten onko sellaisia lähdetty edes tavoittelemaan.

Vaikka Anthrielin musiikki on rakennettu jokseenkin tutun kuuloisista elementeistä, ei sen laadukkuutta käy kiistäminen. Debyytti osoittaa, että bändin sävellyskynä on teroitettu huolellisesti, eikä terä ole katkennut kesken kirjoittamisen kuin ehkä parissa kohtaa. Kappaleet ovat täynnä mieleenpainuvia melodioita, joista osa kyllä on enemmän tai vähemmän kierrätetty esikuvalta, mutta vahvaa bändin biisinkirjoittaminen joka tapauksessa on. Ja biisithän ne lopulta pelin ratkaisevat. Simo Silvanin ääni ja melodiataju antavat kappaleille sopivan loppusilauksen ja toivon, että mies pystyy pitämään ulosantinsa yhtä tasokkaana myös livetilanteessa.

Temaattisen kehyksen yhtye on debyytilleen lainannut fantasiakirjailija R.A Salvatoren Musta haltia –trilogiasta. Tästä huolimatta kyse ei ole mistään fantasiakikkailusta, vaan lyriikat käsittelevät trilogian teemojen kaksinaisuutta: hyvää ja pahaa, pimeyttä ja valoa sekä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteen kietoutuvaa kudosta. Mitenkään mullistavia lyriikat eivät ole, mutta peruskysymyksien äärellä levyllä joka tapauksessa liikutaan.

Nykystandardit täyttävästä 65 minuutin mitastaan huolimatta levy ei tunnu erityisen pitkältä, sillä vahvin biisimateriaali on sijoitettu fiksusti levyn keskivaiheille. Kaksi ensimmäistä kappaletta tuntuvat hieman hakevilta, mutta Guardianista aina Promised Landiin bändi tarjoilee maittavan kattauksen hyviä melodioita. Esikuvansa traditiota noudattaen bändi on sijoittanut pisimmän kappaleensa levyn loppuun. 13-minuuttinen Chains of the Past tuntuu kuitenkin lyhyempiä kappaleita hieman hajanaisemmalta, eikä siinä ole samanlaista iskevyyttä kuin levyn parhaimmissa kappaleissa.

Kaiken kaikkiaan Anthrielin debyytti vakuuttaa minut tamperelaisbändin tyylitajusta ja biisinkirjoitustaidosta. Vaikka bändi varoitti tulevasta myrskystä jo demollaan, oli debyyttilevy minulle ensikosketus bändin musiikkiin. Ja mikäs sen parempaa, kun vastaan tulee hyvä levy, jota ei ollut edes osannut odottaa. Jos joku Imperiumissa jakaisi palkintoja vuoden debyyttilevystä, antaisin minä sen tässä vaiheessa The Pathwaylle.