Äärimetallilla voisi olettaa menevän yleisesti ottaen aika heikosti, jos levy-yhtiön lausahdus, jossa todetaan yhdysvaltalaisen Daathin (Dååthin) olevan äärimmäistä metallia parhaimmillaan, otettaisiin todesta. Sanoisin ennemmin, että uusin bändin mukaan nimetty teos on keskinkertaista melodista deathmetallia, ei enempää eikä vähempää.

Dååthin musiikki liikkuu nykymuodossaan jossain Hypocrisyn, Kataklysmin ja Scarven välimaastossa, mutta yhtyeen ongelmaksi muodostuu se fakta, että muiden muassa nämä yhtyeet taitavat melodioilla varustetun modernin kuolometallin tuottamisen paremmin. Dååthilta ei tunnu löytyvän sitä omaa juttua, jolla muista lajin taitajista erotuttaisiin, joten se jää auttamatta vertailussa parempia biisejä tehtailleiden ryhmien jalkoihin.

Yhtyeen raskaalla otteella väännettyä rynnäkköä kuuntelee hetkisen ihan vastaanottavaisesti, mutta kolmentoista biisin kokonaisuus alkaa puuduttamaan ankarasti jo ennen puoliväliä. Levy on kuin komeasti kuorrutettu, mutta sisältä mauton kakku, jolla yhdentekevä kappalemateriaali on verhottu äärimmäisen tukevaan soitantaan ja asiaankuuluvan ärhäkkään lauluilmaisuun.

Miksi laittaa Dååth soimaan mielummin kuin vaikkapa Kataklysmin tai Hypocrisyn viimeisimmät tuotokset? Vaihtelun vuoksi korkeintaan, sillä jyräävän äänimassan alta paljastuu pieninä annoksina kuunneltuna ihan menevä, mutta turhan pitkästyttävä death metal -kiekko.