Siitäkin on jo kymmenen vuotta kun Zak Stevens jättäytyi perhevapaalle seitsemän Savatage-vuoden jälkeen ja samat seitsemän vuotta comebackistään Circle II Circlen kanssa. Whispers In Vain aloittaa nyt viidennen albumin erikoisesti kaiutetuilla vokaaleilla, sisältäen kuitenkin riittävästi Zakin ajan emobändikaikuja soitannossaan ja taaten suhteellisen vahvan startin. Nimikappaleessa alkaa sitten esiintyä edellislevyllä laajemmin esiteltyä, bändille omasta mielestäni hieman epätyypillistä vauhdikkuutta. Tätä kohkausta vain korostaa suorastaan älytön, vähän joka suuntaan venkoileva kitarasoolo. Mutta näillä paikoin sitä alkaa kiinnittää viimeistään huomiota myös hieman tunkkaiseen äänimaailmaan, mikä on sääli sillä jo tuota Delusions Of Grandeuria haittaisi suorastaan demomainen tuotanto. On tämä uutukainen silti sitä paremmilla eväillä liikkeellä. Out Of Nowhere taas vie meidät kahden ensimmäisen levyn parempien biisien äärelle sekä rakenteellisesti että tunnelmankin kannalta. Kas kun vielä muistuttaakin Out Of Reachista tai The Middle Of Nowheresta, suurimmaksi osaksi kuitekin vain nimeämispolitiikan puolesta.

Remember jytistelee eteenpäin jo ysärin Dr. Butcher-projektissakin Jon Olivan ja Chris Cafferyn kanssa soittaneen rumpali John Osbornen toimesta. Tymäkän bassottelun kanssa tahtoo rytmiryhmä hukuttaa jopa Stevensin vahvan äänen alleen, mutta kyllähän tutunkuuloinen kertsi sen sieltä lopulta esiin nostaa. Pari seuraavaa menevät aluksi turhan helposti muistijälkien osalta ohitse useammankin kerran, mutta tuo aiempaa alavireisemmän tuntuinen rytmirytyytys nousee niistäkin päällimmäisenä esille. Miragen voisi sanoa omaavan suorastaan modernia otetta rakeenteellisesti ja näennäisen rauhallinen Episodes Of Mania taas on nimensä mukainen viimeistään kertsin tullessa.

Redemption sentään riffittelee energisen kantavasti melkoisella Criss Oliva -tyylillä ja Andy Lee osoittaa, ettei 'Tage-johdannaisten miehistöistä ainoastaan edeltäjänsä Matt LaPorte hallitse tätä magiikkaa. Tämä jatkuukin sitten koko kappaleen halki lähestulkoon tauotta, mutta mikäs siinä. Kyllähän toimivaa juttua kestää toistaa! Kysykää vaikka Rolf Kasparekilta. Vasta Take Back Yesterday esittelee bändiin ainakin aiemmin helposti yhdistetyn selkeän ja kantavan pianomelodiasoundin, mutta myös todella nostatusrikkaan tatsin yhdistettynä tyylikkääseen riffittelyyn. Uusia tuulia tavallaan tämäkin on, ei nimittäin ole tainnut aiemmin näin rivakkaa biisiä pianomelodia CIIC:lla kantaakaan. Kun vielä Zakin suoritus on priimaa, niin yksi albumin parhaista -ellei se parhain- on sitten tässä, vieläpä mieleenpainuvan soolon kera.

Liekö Anathema nimetty sen toisen bändin tribuutiksi? Ehkei sentään, brittien nukkumatteja ei tällaiseen raskasteluun helpolla yhdistäisi, mitä Lee vuorostaan nyt esittelee. Mies on muuten ensimmäistä kertaa ainoana kitaristina bändin levyllä sitten debyytti Watching In Silencen ja Jon Olivan luottomieheksi Painiinsa ryhtyneen edellämainitun LaPorten. Mielenkiinnolla näemmekin pian, heidän vieraillessaan ensimmäistä kertaa Suomessa, selvitäänkö livesoundista yhdellä miehellä kun kitaravallien paksuuteen näinkin paljon nojataan. Viimeinen raita Blood Of An Angel esittelee kovin jamihenkisen tai muuten vain eteerisen kitaroinnin ja painokkaan pianisoinnin myötä klassista Savatagen tunnelmaa ja soundia upeassa paatoksellisuudessaan. Kerrassaan mainio lopetus ihan hyvälle levylle, jota kohtaan odotukset eivät kieltämättä olleet edellisen ansiosta korkealla. Eivätkä joka hetki sen aikanakaan, mutta kappalemateriaalin ansiosta lopussa kiitos seisoo, mikäli kulunutta kliseetä saa toistaa. Perinteen mukaisesti digipakilta löytyy taas bonusraitaa, joten tässä promoyhteydessä en vielä tiedä nostaisiko Symptoms Of Fate laatukeskiarvoa.