Australia ei ole loistanut aor:n ja melodisen rockin saralla kuin Jimmy Barnesilla ja Rick Springfieldillä, ja heidänkin olennainen tuotantonsa on tehty kotimantereen ulkopuolella. Melbournelainen White Widdow herättää mielenkiinnon jo heti kättelyssä ilmoittaessaan innoituksensa lähteeksi suurin piirtein kaikki allekirjoittaneen ikisuosikit, kuten Treatin, Iconin ja Survivorin. Listalta löytyvät myös Yhdysvaltojen itärannikon bändit, kuten vanha Bon Jovi, Surgin ja Aviator, joiden vaikutuksen alaisena eräskin tennispelaajan nimeä lainaava orkesteri on muotoutunut. Brother Firetribe onkin lähin verrokki White Widdowin kasariretroiluun jo sanoituksiensakin puolesta, sillä vokalisti Jules Millis vääntää samanlaista kollaasia klassikkobiisien laineista, kuin Pekka Ansio Heino. Esimerkiksi Spirit Of Fire summaa Rocky IV:n soundtrackin kappaleiden fraasit tavalla, josta Heinon akan poikakin olisi vihreä kateudesta. Toinen vastaava kliseenippu positiivisella tavalla on päätös Fire & Ice.

Jos lyriikat tekevät kunniaa lajityypille, samaa voi sanoa myös sävelmistä. Parin kuuntelukerran jälkeen kun vilkaisee kappalelistaa, niin jokaisen raidan kertosäe palaa mieleen pahemmin aivoja rassaamatta. The 69 Eyesin lämmittelijöinä taannoin Ausseja kiertäneessä kimallesleaze-ryhmä The Deadthingsissä vaikuttavien Millisin ja basisti Trent Wilsonin yhdessä Van Halen -covereita työkseen soitelleen kitaristi Enzo Almanzin kanssa pari vuotta sitten perustama kvintetti ei kuitenkaan saa vielä aivan täyttä potentiaaliaan käyttöön debyytillään. Uskonkin, että Brother Firetriben lailla White Widdowin kakkosalbumi tulee aikoinaan olemaan se lopullinen voimannäyttö.