Syys saa, kun islantilais-saksalainen Árstíðir lífsins johdattaa kuuntelijan läpi elämän vuodenaikojen. Jötunheima Dolgferdin metsäisestä maisemasta erottuvat ainakin Agallochin ja Empyriumin hahmot, sillä niin folkahtavuus kuin eeppisyys ovat tälle albumidebytantille tuttuja elementtejä. Sinänsä bändi on lähempänä Empyriumia, koska musiikissa on tiettyä pompöösiyttä ja luvalla sanoen tekotaiteellisuutta. Näinä hetkinä Jötunheima Dolgferd tuntuu yksinkertaisesti redundantilta folkahtavalta dark metalilta. Vähän kuin saksalainen Kerbenok, mutta tylsempänä versiona.

Mutta on Árstíðir lífsinsillä myös paremmat hetkensä. Kolmosraidan puolivälin pitkälti akustinen fiilistely on luontevan ja herkän kuuloista, eikä toimivan isoksi sovitetun päätösraidan tenhoa tai seiskaraidan kaunista vaihtelua sovi myöskään jättää huomioimatta. Totuus on kuitenkin se, että suureksi osaksi Árstíðir lífsins pelaa juuri niillä totutuilla folkahtavan ja eeppisen dark metalin tehokeinoilla viuluista honottavaan viikinkilauluun ja yksinkertaisen monotonisiin riffeihin, jotka tekevät tällaisista bändeistä niin usein niin puisevia. Lisäksi kuutosraidan kokonaisuudessaan varastavat kuorolaulut olisi voinut jättää huoletta partioleirinuotiolle.

Pahinta Árstíðir lífsinsissa on ehkä se, että debyytillään se luulee kaiken aikaa tekevänsä suurtakin taidetta, vaikka tosiasiassa se on vasta pitkälti perusasioiden äärellä. Lisäksi yhtye ahtaa yksittäiseen kappaleeseen aina liikaa osia ja liikaa biisistä toiseen toistuvia sovituksellisia elementtejä. Samoista mutta vähemmistä aineksista olisi voinut tehdä huomattavasti paremmankin levyn.