Tarjan toinen sooloalbumi ei voisi juuri huonommin alkaa. Jo debyyttilevy My Winter Stormilla saimme todeta, että mitä hevimmin Tarjan musiikki soi, sitä heikompaa se laadultaan on. Anteroom of Deathin säkeistön cembalot, c-osan Queen-mallinnukset ja kertosäkeen hätäinen rytmitys ovat täysin eri maailmoista, eivätkä laulusovituksetkaan osu koko biisissä kunnolla maaliinsa. Tämän vastenmielisempää mahtipontisuutta en muista vähään aikaan kuulleeni.

Onneksi suunta on tästä ylöspäin. Until My Last Breath rullaa rennosti ja puoliraskaasti popahtavan rockmusiikin raameissa, mutta levyn todelliset helmet ovat kuitenkin musiikillisesti vielä tätäkin kevyempää materiaalia. Niin I Feel Immortalissa, Underneathissa, Rivers of Lustissa kuin The Archive of Lost Dreamsissa Tarjan kaunis ja jopa herkkä tulkinta sulautuu yhteen ilmavasti sovitetun soiton kanssa. I Feel Immortalia voisi vielä hyvällä tahdolla kutsua rock-balladiksi, mutta muut mainituista kappaleista kääntyvät jo selkeästi elokuvamusiikin, popahtavan klasarin tai jopa new age -musan puolelle. Tunnelma on näissä kappaleissa kieltämättä siirappinen ja pompöösi, mutta suuriin, tarttuviin melodioihin ja elokuvallisiin orkesterisovituksiin mieltyneelle meikäläiselle tällainen sentimentaalisuus maistuu.

Voi olla, että levy ei pelkän kevyen tunnelmoinnin varassa jaksaisi pitää keskivertokuuntelijan mielenkiintoa yllä, mutta ainakin minulle on päivänselvää, mitkä kappaleet ovat levyn parasta materiaalia. In For A Killin James Bond -orkestraatiot ovat vielä kelvollista kuunneltavaa, mutta niin Little Liesin ja Dark Starin metalliriffittely, Falling Awaken puisevat hevimelodiat kuin Crimson Deepin keskitempoinen eeppisyys jäävät jo mielestäni turhanpäiväisen ja teennäisen puolelle. What Lies Beneath on siis edeltäjänsä tavoin hyvin epätasainen albumi, mutta sen huiput kohoavat selvästi My Winter Stormin vastaavia korkeammalle. Tarjan oma ääni tuntuisi johdattavan häntä artistina kevyempään suuntaan, ja jos siltä suunnalta löytyy tulevaisuudessa lisää The Archive of Lost Dreamsin ja Rivers of Lustin kaltaisia kappaleita, niin kuuntelijat kiittävät. Olkoonkin sitten niin, että silloin musiikillisia yhtäläisyyksiä alkaa olla jo enemmän Josh Grobanin kuin metallin kanssa.