Nick de Grunwaldin ja Martin R Smithin tuottama Classic Albums-sarja on viimeinkin edennyt kaikkien hevilevyjen äitiin, Black Sabbathin Paranoidiin. 2000-luvun alussa alkanut sarja on esitellyt nautittavan viihdyttävällä ja riittävän analyyttisellä tavalla miten rockin klassikkolevyt ovat syntyneet, että sarja jaksaa kiinnostaa yhtälailla niin aiheeseen vihkiytyneitä kuin siihen aiemmin perehtymättömiä katsojia.

Sarjassa on pitäydytty jo vakiintuneeksi muodostuneen standardin mukaisesti keräämään kameran eteen joukko keskeisimpiä henkilöitä, jotka olivat tekemässä kulloinkin käsiteltävää klassikkolevyä. Alkuperäislevytyksiin osallistuneiden muusikoiden, äänittäjien ja tuottajien ohella kommenttinsa aiheesta antavat myös niin musiikkitoimittajat, historioitsijat kuin levyjen nimekkäät ihailijat. Kiinnostavinta antia sarjassa ovat olleet tuoreet studioesitykset, joissa muusikot havainnollistavat miten levylle päätyneet otokset on tehty, kappaleiden taustoista valottavista haastattelupätkistä puhumattakaan. Myös levyjen äänittäjät pääsevät havainnollistamaan alkuperäisillä kelanauhoilla miten musiikinmagia on luotu. Kun levytykset vielä onnistutaan siirtämään oikeisiin historiallisiin konteksteihinsa, kuvanauhojen ja haastattelujen valottaessa klassikkolevyjen syntyaikoina vallitseviin olosuhteisiin, hakee toteutus asiantuntevuudessaan vertaistaan.

Tässä suhteessa Paranoid-dokumentti jatkaa jo totuttua tasoa. Sarjantekijät ovat onnistuneet haalimaan kameran eteen Black Sabbathin alkuperäisjäsenten ja Paranoidin äänittäneen Tom Allomin lisäksi yhtyeen alkuperäisen managerin ja silloisen jenkkilevy-yhtiön johtajan. Myös Henry Rollins ja joukko musiikkitoimittajia, historioitsijoita ja sosiologeja tuovat äänensä julki aiheen tiimoilta.

Vaikka Paranoid-dokumentti ei sinällään tuo juuri mitään uutta läksynsä lukeneille Black Sabbath-faneille, muistuttaa se jälleen kerran asiasta, joka on saattanut unohtua jälkipolvilta. Yhtyeen varhaisvaiheita käsitellessään dokumentti muistuttaa, että Black Sabbath loi soundinsa useista eri lähteistä. On vaikea korostaa tarpeeksi painavasti, että pohjimmiltaan Black Sabbath oli äänekäs jazz & blues-bändi, jossa oli mukana ripaus Beatlesia. Viimeistään haastattelupätkät ja yhtyeen jäsenten demonstroimat esitykset mm. Planet Caravanissa ja Fairies Wear Bootsissa käytetyistä soittotekniikoista valottavat asian hyvin.

Jammailemalla syntyneiden sävellysten ohella dokumentti pureutuu hyvin Black Sabbathin sanoituksiin. Sen lisäksi, että Black Sabbath loi uudenlaisen soundin, yhtye toi sanoituksissaan julki tuntoja, joista julkisuudessa ei liiemmin puhuttu. Veljeys ja lähimmäisenrakkaus saattoivat ehkä olla päällimmäisiä ihanteita 1960-luvun lopulla, mutta Birminghamin köyhissä työläislähiöissä, joissa Black Sabbath varttui, muhi toisenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Vaikka hippiliike ei oikein istunutkaan birminghamilaisia ympäröivään maailmankuvaan, kantautuivat sinnekin läntisen kulttuurin viimeisimmät muotivirtaukset mystiikan ja okkultismin suuntaan kallistuvine ajatuksineen. Osaltaan okkultismin ja mystiikan soljuminen yleiseen tietouteen 1960-luvun puolivälissä oli television, radion ja pokkarikirjojen ansiota, joten ei ollut yllättävää, että maagiset ja mystiset ajatukset kantautuivat myös Black Sabbathin jäsenten korviin. Nykyään sitä saattaa olla mahdotonta ymmärtää, mutta tuolloin kaikki mystinen ja hämärä oli muodissa, vaikka dokumentti raapaisee aihetta vain ohimennen.

Samaan aikaan kun rauhaa ja rakkautta ylistänyt hippisukupolvi jätti hyvästit estoilleen ja pyrki takaisin maagiseen elämäntapaan, Black Sabbath silmäili ympärilleen ja totesi, ettei heidän todellisuutensa vastannut hippiliikkeen julistuksia. Black Sabbath ryhtyi kirjoittamaan lauluja, jotka okkultististen aiheiden lisäksi sisälsivät vahvaa ympäristöpolitiikkaa ja toisinaan raadollisiakin havaintoja ihmiskunnasta. Sanalla sanoen Black Sabbathin ankeat laulut katkaisivat siivet hippiliikkeen naiivilta optimismilta. Pääosin Geezer Butlerin kynästä syntyneitä sanoituksia on tulkittu sittemmin väärin, mikä on johtanut yhtyeen joutumisen uskonnollisten ryhmien hampaisiin, joilla on ollut negatiivinen ennakkokuva Black Sabbathista. Ehkäpä kyse on ollut eri osapuolten erilaisista lähestymistavoista tekstien tulkitsemiseen, sillä Black Sabbath ei koskaan saarnannut teksteissään, vaan teki havaintoja.

Uskonnollisia piirejä suurempaa negatiivisuutta Black Sabbath kohtasi ainoastaan musiikkikriitikoilta. Vaikka kriitikot suhtautuivat Black Sabbathiin nuivasti alusta lähtien ja aihetta sivutaan, välttyy dokumentti muuttumasta missään vaiheessa katkeraksi. On suuri ilo, että jopa yhtyeen alkuperäismanageri Jim Simpson, jolla olisi ollut kaikki oikeus katkeruuteen, innostuu puhumaan yhtyeen alkutaipaleesta ja saavutuksista ylistävään sävyyn. Myös yhtyeen jäsenten haastatteluista välittyy nöyryys ja syvä kunnioitus yhtyekollegoidensa taitoja kohtaan jopa siinä määrin, että herrat melkeinpä vähättelevät itseään.

Black Sabbathin alkutaivalta ja Paranoidin levytystä ympäröineet olosuhteet tulevat dokumentilta selviksi, sillä tuoreiden haastattelupätkien ja arkistoista kaivettujen esiintymiskatkelmien lomaan on leikattu uutiskuvia niin Vietnamin sodan pimeämmästä puolesta, rauhanmarsseista kuin kotipuolen skinheadeista, unohtamatta tietenkään kylmän sodan vaikutusta kappaleiden syntyyn. Yhdessä materiaalista on saatu koostettua mielenkiinnon ylläpitävä kokonaisuus, jonka jaksaa katsella useammankin kerran. Kriittisimmät katsojat saattavat nurista siitä, että dokumentille kaivetut musiikkiesitykset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia katkelmia. Toisaalta samat arkistopätkät löytyvät kokonaisina muiltakin dvd-julkaisuilta, joten narinaan ei ole aihetta. Kokonaisten kappalenäytteiden puuttumista kompensoi mukavasti dvd:n bonukseksi ympätty kolmevarttinen, joka sisältää pidempiä haastattelu- ja demonstrointipätkiä sekä yhtyeeltä että Tom Allomilta.