Coventrylainen Conduit soittaa levy-yhtiön kuvauksen mukaan progressiivista hardcorea. En edes tiedä mitä pirua moinen tarkoittaa, joten on luotettava omiin kuulottimiinsa. Niihin Fear For Those Who Missed It -debyyttikiekolta valuu rakenteellisesti likipitäen käsittämätöntä emocorea, jossa soittajien huimia taitoja ei voi kiistää, mutta yhtä kiistatonta on yhtyeen totaalinen ylenkatse kappaleiden sovittamista kohtaan. Veisut toimivat kuin sähkövikainen katupora: pykii, tökkii ja rasittaa, mutta valmista jälkeä syntyy vähän.

"Kappaleet" koostuvat järjestään liian monesta yhteensopimattomasta teemasta, joita on mätetty peräkkäin sävellajin yhtenevyyttä tarkemmin miettimättä, kuinka ne toisiinsa sopisivat. Niinä ohikiitävinä hetkinä, kun pari teemaa niveltyy toisiinsa nikottelematta, Conduit kieltämättä kykenee aikaansaamaan muutaman kantavan melodiaparrenkin, mutta niiden kyseenalainen kauneus taas näissä korvissa kompastuu vähän falskisti laulavan vokalistin imelyyteen. Bändin rääkylaulaja on voimaton, biisien kertosäkeitä - jos sellaisia on - en pysty hahmottamaan ja rytmisestikin biisit ovat kuin kenoarvontaa: ikinä ei voi tietää mitä tahtilajia seuraavaksi pukkaa. Lopputulema on kuin emopunkkarit AFI soittamassa matikkahirviö Between the Buried And Men biisejä, olematta ollenkaan varma, missä järjestyksessä kappaleiden osien kuuluisi mennä.

Se, mikä korvissani on silkkaa järjestyksen puutetta, saattaa tietysti olla nerokkuuttakin. Ehkä en vain tajua koko hommaa. Puistatuksistani huolimatta Conduit löytää epäilemättä yleisönsä, sillä käsitykseni mukaan sen keskeisin kohdeyleisö valitsee musiikkinsa useammin ideologisin kuin musiikillisin perustein.