Ranskalainen Otargos yritti teroittaa teesinsä jo viimevuotisella Fuck God-Disease Processilla, mutta niin vain yhtye alleviivaa niitä yhä tuoreella No God, No Satanilla. Modernin black metalin ykköset ja nollat pistetään kuitenkin tälläkin levyllä harmillisen odotusarvoiseen järjestykseen.

Eipä sillä, kyllä Otargos välillä pystyy hämäämäänkin. Ensimmäisen varsinaisen raidan aikana mielleyhtymät eksyvät nimittäin legorumpusoundien ansiosta Cradle of Filthin ja akuankkamaisen laulun vuoksi Funeris Nocturnumin suunnalle, kunnes mietteliäät näppäilyosat johdattavat kuuntelijan Blut Aus Nordin ja Deathspell Omegan maisemiin. Pitkälti näissä jälkimmäisissä meiningeissä seuraavat nelisenkymmentä minuuttia sitten vierähtävätkin.

Voimakkaasti digiavustettu rääkynä ja täysin elottomaksi väännetty rumpusoundi saattavat olla modernin ja hieman teollisviitteisenkin black metalin perusjuttuja, mutta minun mielestäni ne tekevät No God, No Satanista enemmänkin tylsän kuin kylmän viileästi viiltävän albumin. Eksyilevä rakenne esimerkiksi Hexameronissa ja Cuiusvis Hominis Est Erraressa kuvastaa nykyajan toivottomuutta, tuskaisuutta ja tyhjyyttä sen sijaan paremmin ja mielekkäämmin. Myös I, Flesh of God -instrumentaali toimii dronemaisuudessaan komeasti. Samaa ei voi sanoa XXI:n kehnosta Deathspell Omega -mallinnuksesta, saati hitaasti ja äärettömän tylsästi jurnuttavasta The Hulk of Conviction and Faith -päätösraidasta.

Mitään varsinaista draaman kaarta levyltä onkin turha etsiä, sillä kappaleet tuntuvat yhtenevistä soundeista ja tasapäisistä ideoista huolimatta jollain tavalla irrallisilta. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, No God, No Satan kuulostaisi todennäköisesti tiiviimmältä kokonaisuudelta, jos sen kappaleet eroaisivat toisistaan enemmän. Tällaisenaan levy on vain yksi lähes 50-minuuttinen möhkäle, jonka osaset asettuvat paikoilleen kömpelösti.