Kuolema muistuttaa toisinaan elämän lyhyydestä ja hauraudesta. Vaikka Killing Joke on vuosien saatossa kasannut alkuperäisen kokoonpanonsa uudelleen muutamaan kertaan, eivät vanhojen post-punkkareiden luokkakokoukset ole jääneet kovinkaan kestäviksi. Vasta kun Killing Joken jäsenet kokoontuivat pitkäaikaisen basistinsa Paul Ravenin hautajaisiin, ymmärsivät yhtyeen alkuperäisjäsenet elämän olevan liian lyhyt keskinäisiin nahisteluihin ja tekemättä jääneiden asioiden jossitteluun. Monttubileiden jälkeen alkuperäiskokoonpano kasasi rivinsä uudelleen ja solmi -suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna kiinnostavana seikkana- levytyssopimuksen täkäläisen Spinefarm Recordsin kanssa.

Viisi kappaletta sisältävä minijulkaisu In Excelsis tarjoaa esimakua syksyllä julkaistavalta paluualbumilta XIII: Feast Of Fools, jonka voi olettaa jo etukäteen ansaitsevan ilmestyessään laajaa huomiota. Jaz Coleman on ehkä totuttu viimevuosina näkemään Euroopan Unionin virallisena seremoniasäveltäjänä, mutta Killing Joke -reunion osoittaa, ettei hän ja yhtyekollegansa osaa vanheta arvokkaasti. Ja sekös sopii Killing Joken ystäville.

In Excelsissä yhtye soittaa rupisesti, mutta juhlavaa ylemmyyttä tuntien. Kappaleessa yhtye kuulostaa siltä kuin se olisi hurmioitunut omasta ominaissoundistaan jopa niin paljon, ettei se ole vaivautunut käyttämään kuin kahta sointua. Vieläkin rupisempi meininki jatkuu Youthin möyryävän basson dominoimassa Endgamessa, joka on tyyliltään lähempänä Motörheadia kuin perinteisempää Killing Jokea.

Riivattua ska-komppia ja sahaavaa soittoa yhdistelevässä Kali Yugassa Killing Joke tekee juuri sitä mitä se parhaiten osaa ja tunnelmaltaan kappale kuulostaa kuin yhtyeen Malicious Damage -aikaiselta tuotannolta. Ghost Of Ladbroke Grove, josta minijulkaisulla on kaksi eri versiota, puolestaan yhdistelee haudantakaista tunnelmaa dub reggaeseen maneereilla, joista niinikään kantautuu kaikuja 1980-luvun alusta.

Killing Joke tuskin tulee koskaan saamaan aikaiseksi Killing Joken tai Fire Dancesin kaltaisia klassikkoja, mutta ainakin uudelleenkasattu yhtye on onnistunut edelleen tavoittamaan sen saman hengen, jonka se sai lietsottua valloilleen kulta-aikoinaan. Mikäpä olisi parempi kunnianosoitus Paul Ravenille?