Eka raita, Death Race. Kuulostaa aivan ideaköyhältä versiolta nopsasta Exodus-vedosta. Toka biisi, Sing for the Damned. Kuulostaa hitaammin kulkevalta iskevät riffit unohtaneelta Exodukselta. Kolmas kappale, Blue Magic. Kuulostaa keskitempon Exodus-B-puolelta. Neljäs kappale Punch and Judy...no, tajusitte jo homman jujun.

Eipä voi ainakaan turhasta omaperäisyydesta syyttää brittiläistä Zenithalia. Exoduksen lisäksi ainakin Testament ja Kreator on selkeästi tarkkaan kuunneltuna, eikä sitä yritetä mitenkään peitelläkään. Vaikutteiden erottuminen ei välttämättä aina ole haitaksi, mutta kun Zenithal jää esikuvistaan jälkeen jokaisella mahdollisella osa-alueella, ovat kehumisen aiheet vähissä.

En ole koskaan ollut innokkaimpia rässi-ihmisiä, mutta kyllä puukorvilla varustettu kahvikuppikin kuulee, ettei Death Racesta todellakaan ole thrashmetallin klassikoksi. Ei kenties ole olemassa suorempaa reittiä unohdukseen kuin epäonnistuneen esikuvien matkimisen kautta. Missä Death Racella ovat räväkästi hyökkäävät riffit, joihin genren anti merkittävissä osin perustuu? Tai vokaalit, jotka huokuvat aitoa vihaa ja uhmaa? Tai edes ripaus jotain omaa? Kenties niitä pitää etsiä jostain muulta kuin Zenithalin tuotoksilta.