Ei voi kuin ihmetellä kuutta kymppiä lähestyvän Stan Bushin kuntoa. Ääni ei osoita painumisen, eikä sävelkynä tylsymisen merkkejä.

Tämä aikanaan Emmyllä palkittu laulaja/lauluntekijä on soolotuotannossaan pysähtynyt tiukasti 80-luvulle toistamatta mitenkään isommin itseään. Yltiömelodiset kappaleet tarttuvat parhaimmillaan korviin puolesta kuuntelusta, eikä soundeissa näy jälkeäkään myöhempien aikojen mauttomuuksista, jollaisilla niin moni vanhemman ikäpolven muusikko nykyään pyrkii ajanmukaistamsan soundiaan. Dream The Dreamin nopeat biisit potkivat kunnolla ja hitaammat ovat asiaankuuluvan koskettavia. Ensimmäiset puolen tusinaa biisiä sopisivat ehtaan Stan Bush –tyyliin leffoihin, mikäli nyt elokuvateollisuus suosisi samankaltaista musiikkia kuin neljännesvuosisata sitten. Mitään ilmeisiä huippubiisejä on vaikea nostaa esille, ne kun tuppaavat vaihtumaan joka kuuntelulla.

Useampien pyörityskertojen myötä mielipiteeni vahvistuu: käsillä on yksi vuoden kovimmista levyistä. Bush tulkitsee kautta linjan, imelyyksiä myöten, kappaleensa ilman, että tuotteen loppukäyttäjä tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Sehän ei tässä genressä (AOR) ole itsestäänselvyys. Vastoin lähes kaikkia vastaavia veteraaniartistien uusia tuotoksia, Dream The Dreamia voi myös suositella vasta-alkajille. Oli sitten kyseessä genre yleensä tai Stan Bush erityisesti. Tällä(kin) kertaa maestro on osannut niputtaa kevyen melodisen hard rockin parhaat puolet nippuun tavalla, johon ei moni pysty!