Indoctrinen kuuntelukaari kasvoi itselleni lähes yhtä mittavaksi kuin levyn luomisprosessi Blood Revoltille. Primordialin Alan Nemtheangahan kuiski yhteistyöstään C. Rossin ja J. Readin (muun muassa Axis of Advance ja Revenge) kanssa jo vuosia sitten, ja jo tuolloin levyn fanaatikoista ja itsemurhapommittajista kertovat teemat olivat selvillä. Otti kuitenkin oman aikansa, että levy saatiin ulos – ja kestää myös oma aikansa, että levyyn pääsee sisälle.

Ideahan on mielenkiintoinen: isketään äärimetallin nihilistisimmät,tylyimmät ja raaimmat voimat yhteen äärimetallin karismaattisimmista ja tunteikkaimmista äänistä ja luodaan tälle symbioosille vahvaa yhteiskuntakritiikkiä sisältävä viitekehys. Alku lupailikin hyvää, kun huhtikuussa päästettiin ilmoille kappale Year Zero, silmittömän tulitaistelun vimmalla räiskivä black/death-tykitys, josta löytyi myös eeppistä suvantoa. Vaikka Nemtheangan niiiiin vahvasti Primordialissa kiinni oleva ääni tuntuikin Kanadan hurjien mätkinnässä hieman päälleliimatulta, maistiainen oli lupaava.

Koko levyn upottua korvakäytäviin ristiriitaiset tunteet kuitenkin kasvoivat. Kahden näin vahvan ja omalaatuisen elementin yhteenliittäminen alkoi vaikuttaa keinotekoiselta, Readin rumputyöskentely liian fillivoittoiselta ja Nemtheangan raakunta epäpuhtaissa osioissa väsyneeltä. Indoctrine oli täynnä vahvaa tunteenpaloa kummaltakin osapuolelta, mutta konkreettinen äänimateriaali ei tuntunut kohtaavan. Niinpä levy alkoi etääntyä allekirjoittaneesta, mutta jatkuva ja koko ajan intensiivisempi kuuntelu alkoi tuottaa sittenkin tulosta.

Indoctrine on samaan aikaan mielipuolinen ja jäätävän vakava levy. Se luotaa maanisen mutta myös militantin black/death metalin voimin tämän ajan marttyyrien sielunelämää, ja Nemtheangan ääni – joka vaikkapa nimibiisissä osoittaa pystyvänsä kelpoon ja vakuuttavaan rääyntään - on kuin uskossaan vahvan olevan papin messu kaupunkien sortuessa alapuolella. Parhaiten tämä visio kirkastuu tietenkin Indoctrinen hitaammissa kohdissa, jolloin Rossin kitarointi saavuttaa jopa doom-henkisiä sävyjä. Levy ei kuitenkaan ole puhdasta hidas-äärinopea-vastakkainasettelua, vaan Blood Revolt osaa ottaa mukaan muitakin lähestymistapoja black/death metalin laajasta paletista. Niinpä niin teknisyys, melodisuus kuin puhdas thrash-kaahaus saavat oman osansa Blood Revoltin koneistossa, ja pitkähköistä kappaleista nousee joko toiston tai puhtaan iskuvoiman avulla useita mieleenjääviä hetkiä kuten suoraviivainen avausraita, eeppisyydellään Primordialia lähestyvä Bite the Hand, Purge the Flesh, hienoja laulukaaria maalaileva ja puolivälissä juuri doomin puolelle heittäytyvä My Name in Blood across the Sky ja kaiken elävän maahan hitaasti lakaiseva päätöskappale.

Indoctrine ei tee ehkä yhtä suurta arpea äärimusiikin kokeelliseen kenttään kuin vaikkapa toinen puhtailla lauluilla pelannut levy, Ved Buens Enden Written in Waters, mutta Blood Revolt on katsastamisen arvoinen yhtye. Se osoittaa olevansa periksiantamaton ja kompromisseista piittaamaton niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. "If you want me to be the devil, then the devil I will be."