Mitäpä pitäisi olla mieltä tästä? Jenkkibändi, jonka viiden biisin ja noin kahdenkymmenen minuutin levyssä on kolme neljäsosaa liikaa. Peruskamaa, hardrock–sellaista ja erittäin ikävystyttävää. Tulee mieleen porukka, jonka aika kuluu treenikämpän sijasta pubissa. I Love Richin kotisivuilta löytyvät kuvat tukevat osittain musiikin luomaa käsitystä alkoholilla itsensä turvottaneista tyypeistä, jotka elävät ikuisesti samoin kuin kaksikymppisenä. Omasta mielestään tyypit ovat tietenkin rock’n’rollin tulevaisuuden ruumiillistuma. Samaa mieltä ovat korkeintaan yhtä lailla alkoholiin mieltyneet tyttöystävät, joiden pääasiallisena harrastuksena on poikakavereiden jutuille hihittelyn lisäksi juurikasvun tarkkailu. Mielikuvitus lähti harhailemaan, sillä levyn musiikillinen anti on mitätöntä.

Vajaa kolmen soinnun rockia väkisin väännettynä ja liian hitaalla tempolla. AC/DC:tä ja muita on selkeästi käytetty paitsi vaikutteina, myös yksittäisten biisinosien lainaajina. Soolokitaristi erottuu tässä seurassa edukseen, mutta muuten biisit olisi voinut edes yrittää koukuttaa. Kliseiden jatkuva jono voisi huvittaakin, jos soitto sujuisi tiukasti. Mutta ei, huvitusta herättävät ainoastaan sanoitukset ja nekin varmasti tahattomasti. Tai mistä minä tiedän, kenties kyse on huumorimusiikista. Vaikka hardrock ei nyt mikään kuolemanvakava asia olekaan, olisi sanoittaja voinut miettiä vielä toisen ja kolmannenkin kerran, kun päästi levytettäväksi kappaleen Everybody’s Getting Laid Tonight. Aihe kuulostaa erittäin popedamaiselta, mutta Pate Mustajärven kykyyn tulkita moiset mauttomuudet, edes suunnilleen uskottavasti, on matkaa suunnilleen pari valovuotta. Lita Fordin Wicked Wonderland asetti uudet rajat käsitteelle ”huono levy”. Season Of The Rich -tekele ottaa siihenkin verrattuna selkeästi paikan huonoimpana Imperiumiin ikinä arvioimanani levynä. Pitkäsoitto? Maltan tuskin odottaa!