Jos chileläinen Mar de Grises kahden vuoden takaisella Draining the Waterheart -levyllään haukkoi henkeään yrittämällä olla kenties liian kevyt ja omaperäinen, antautuu se Streams Inwardsilla todentuntuisten sisäisten virtojen vietäväksi. Bändin kolmas täyspitkä onkin tämän vuoksi sanalla sanoen toimivampi kokonaisuus. Siitä voimme kiittää ainakin parempaa tuotantoa, älykkäämpiä musiikillisia koukkuja, lisääntynyttä intensiivisyyttä ja maltillisempaa kerta-annosta. Tyylilajina on edelleen hivenen arkkityyppinen death/doom, mutta ainakin sitten hyvin tehty ja konstailematon sellainen.

Levy on rakennettu mallikkaasti sen puoliväliin asti. Kiekon kolme ensimmäistä biisiä esittelevät bändin hieman rivakampaa, melodisiin purkauksiin yltyvää puolta. Ambientraita Spectral Ocean toimii puolestaan oikea-aikaisena välisoittona, sillä Sensing the New Orbit jatkaa pitkälti siitä, mihin The Bell and the Solar Gust jää. Mallikkaan alun jälkeen hitaampaan jyystämiseen taantuva kappale osoittaa kuitenkin sen, että yhtye on ainakin minun mielestäni parhaimmillaan hieman reilummassa tempossa. Toisaalta tietty intensiivisyys onnistutaan säilyttämään myös hitaammissa osissa, joten sikäli myös viitosraita on ihan miellyttävää kuunneltavaa. Levyn ensimmäinen väsyneempi raita onkin sitten varhaista Entwinea muistuttava Catatonic North, joka ei lähes seitsemän minuutin kestostaan huolimatta tunnu oikein missään vaiheessa lähtevän liikkeelle. Samaa voi periaatteessa sanoa Knotted Deliriumista, jota voisi sanoa suurimmalta osin ennemminkin äänitaiteiluksi kuin musiikiksi. Toisaalta raita on myös levyn kokeellisin ja omaperäisin, mistä se ansaitsee jokusen irtopisteen, vaikka lopputulos voisi olla jouhevampikin.

Liekö syynä sitten melodiaherkuttelun vaihtuminen kalvakampiin tunnelmiin vai yksinkertaisesti sävellysten tason ja intensiteetin putoaminen, mutta levyn loppupuolen biisit eivät koko mitassaan yllä kolmen ensimmäisen biisin tasolle. Toki A Sea of Dead Cometsissa on komean jylhää melodiakuljettelua, mutta hitaahkon tempon vuoksi se kuulostaa jonkin verran puisevalta. Hetkittäin Mar de Grises osoittaa siis merkkejä piristymisestä, muttei kuitenkaan uskalla repiä itseään kunnolla irti death/doomin kaavamaisuudesta. Hidas tempo ei sinänsä ole musiikissa ongelma, mutta Mar de Grises muuttuu hitaimmillaan yksinkertaisesti vallattoman tavanomaiseksi yhtyeeksi. Levyn avauskolmikon osoittama suunta olisi siis oikea, vaikka sitten orastavasti oikea, mutta monen mielen lukon täytyy avautua, jotta Mar de Grises vielä joskus tekee jotain todella merkittävää.