Project Pitchfork on kahden miehen EBM / darkwave -viritys, joka on kunnioitettavan yhdeksäntoista vuoden aikana saanut aikaiseksi peräti seitsemäntoista julkaisua; ei lainkaan hullumpi saavutus. Laiskoiksi ei siis ainakaan voi väittää. Missä ovat ne ajat jolloin suosikkibändini julkaisivat albumeja tasaisin kolmen vuoden väliaijoin, ja ainoa tapa saada levy käsiinsä oli sotkea polkupyörällä levykauppaan? Toki tuotakaan ei tarvinnut monta kertaa tehdä ennenkuin orkesteri hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin tai kaman veto oli vaan kivempaa kuin musiikin teko.

Haikailut sikseen ja obduktiohuoneeseen: Continuum Riden avaava Way of the World on varsin oiva, melodinen ja tunnelmallinen pala jonka vauhdikas biitti puskee kuin paviaani päiväkodissa. Peter Spillesin rahisevat vokaalit kuulostavat lähinnä maissimuroilta pahvipurkissa, ja tässä tuleekin samalla monelle kuuntelijalle kynnyskysymys: jaksaako samaa rahinaa kuunnella koko levyn läpi? Itseni kohdalla Spillesin laulut eivät oikein toimi, poikkeuksena kylläkin mainittakoon The Dividing Line joka on itse biisinäkin oiva, mutta vasta tavatonta tunnetta, kaihoa ja kohtalonomaisuutta tulviva laulusuoritus nostaa kipaleen ylitse muiden, aina oman kastinsa kärkikahinoihin saakka.

Muuten Project Pitchforkin tuorein albumi ei sitten irtiottoja liiemmin tarjoa, vaikka koomasta vielä sentään herätään, nimittäin 43rd Floor on ihan hauska vauhtipala ja hieman kasarituulahdusta tuovat syntikat ovat (tahattoman?) humoristisia. Suurimmaksi osaksi tasaisen melodiset ja tarttumapinnattomat biisit soljuvat kuitenkin hieman rutinoidun oloisesti, jättämättä arvostelijan asbestipukuun sen kummempia palojälkiä. Biittikin naputtaa suunnilleen samaa tahtia raidasta toiseen. Toisaalta, mikäli Pitchforkin eväs maistuu, saa sitä sitten koko levyn täydeltä. Enemmän nälkäisyyttä kuitenkin mielestäni tarvitaan, kuten urheilupiireissä voitaisiin todeta.