Where Dreams and Darkness Uniten ensimmäiset kymmenen sekuntia tiivistävät Demonic Resurrectionin tyylin tehokkaasti. Samalla kyseinen kappale on levyn paras yksittäinen biisi, vaikka sen neljän minuutin kohdalla toivoisikin jo loppuvan.

Vaikka Demonic Resurrectionin globaalisti moderni melodis-sinfoninen black metal tekee bändin kotimaan kertomisen suorastaan turhaksi, kuriositeettina kerrottakoon, että yhtye on Intiasta. The Return to Darkness on bändin ensimmäisen laajempaan Euroopan-levitykseen päätyvä kiekko, ja kieltämättä A Tragedy Befallenin tapaisia Catamenia-tason taidepläjäyksiä kuunnellessa tulee miettineeksi, onko Candlelightilla ihan muuten vain päätetty lähteä halpatuotantomaihin metallia tuottamaan. Tämäkin biisi muuten osoittaa, että Demonic Resurrection ei yksinkertaisesti osaa lopettaa tai päättää sävellyksiä, vaan ne lopulta jäävät ikään kuin roikkumaan ilmaan. Tällaiselta bändiltä toivoisi edes jonkinlaista päättäväisyyttä näinkin yksinkertaisten asioiden saralla.

The Return to Darkness on tuotannollisesti tehty maailmanluokan standardein, mitä nyt Sahil "The Demonstealer" Makhijan örinät ovat todella voimattomat. Puhtaat laulut ovat puolestaan kuin suoraan jostain europoppibiisin kertosäkeestä ajoittaisine flanger-efekteineen. Muuten soitto kyllä kulkee ja soundit toimivat muovisuudessaankin kelvollisesti yhteen biisien kanssa. Levyn akilleen kantapää nyt vain sattuu olemaan se itse musiikki. Missään toisessa kappaleessa tämä tuskin tulee yhtä kipeästi esille kuin yli 11-minuuttisessa Lord of Pestilencessa, josta löytyy tavanomaisten Dimmu-maneerien lisäksi myös pientä Opeth-vibaa. Fakta on kuitenkin se, että biisit ovat kautta levyn niin riffeiltään kuin sovituksiltaan ammattimaisuudesta huolimatta todella helposti unohdettavaa kamaa. Ulkoisesti Demonic Resurrectionissa ei ole siis juurikaan kritisoitavaa, mutta seuraavalta levyltä soisin kyllä löytyvän lyhyempiä ja parempia biisejä.