Ananke on kreikkalaisessa tarustossa väistämätöntä kohtaloa personoivan jumalattaren nimi. Samanniminen italialaisyhtye soittaa kaikkia 1990-luvun lopussa ruuhkahuippunsa eläneen genren perinteitä kunnioittavaa italo-powermetallia. Synat ovat lähes yhtä isossa roolissa kuin kitarat. Ketterä basisti, livakan melodiset kitaraliidit ja tuplabassarit ovat kunniassa. Bändiin kuuluu luonnollisesti myös korkealta, kovaa ja vähän kankeasti englantia laulava miessolisti, tällä kertaa nimeltään Riccardo Minicucci. Paljon ei ole siis milanolaisen Underground Symphonyn kiinnityspolitiikassa muuttunut sitten 2000-luvun alun, kun viimeksi tätä tavaraa enemmän kuuntelin.

Niin moneen kertaan kuultua kuin kaikki Ananken tarjoama melo- ja vauhtimetalli onkin, yhtyeen oma ilme muodostuu sen genreen varsin maltillisesta ulosannista. Esimerkiksi Exile on simppelin tunnelmallinen pala, jossa pehmeän surullinen fiilis yhdistyy hyvällä maulla taidokkaaseen soittoon ja power metal -piirteisiin. Black Courtains [sic] toimii esimerkkinä Ananken omintakeisesta tavasta käyttää stemmoissa solistia aggressivisempaa laulutapaa. Onhan paketissa toki myös hirveä Red Eyes -balladi, josta ei tyylipisteitä voi jaella sekä Excalibur -bonari, jonka tankeroenkku ja turhat naishuohotukset tekevät biisin koomiseksi. Toinen bonusbiisi Forever sen sijaan on hyvä balladi, jossa kitaristien osaaminen ja todella makea soundi pääsevät oikeuksiinsa. Albumin ehdoton helmi on periaatteessa varsin standardi makaronipoweriralli Labyrinth, jonka melodia on kertakaikkiaan vangitseva, ja kappaleen soolospottien vuorottelu on ironmaidenmaisella tavalla tyylikästä.

Kohtuullisen kirkas äänikuva on kahden kitaristin ja synistin myötä aika täysi, mutta onneksi Ananken musiikin avainsana on melodisuus, ei muovinen sinfonisuus ja paisuttelu. Kappaleet saavat hengittää dramaattisesti, mutta luonnollisesti. Yhtyeellä ja levyn tuottaneilla Mattia Stancioiulla (Labÿrinth) ja laulutuottaja Michele Luppilla (Vision Divine, Killing Touch, Michele Luppi's Heaven) on ollut soundiosastolla langat hyvin käsissään, mutta biisien rakenteisiinkin olisi voinut puuttua, sillä Anakella on erikoinen tendenssi yrittää sovittaa joka kappaleeseen muulle biisille vastakohtainen c-osa. Tuplabassarirällätyksenä alkanut kappale saattaa välillä muuttua slovariksi, ja jos kappale on pohjimmiltaan keskitempoinen, niin se että c-osaksi on tulossa hypernopea powermetallipuhuri, on varmaa kuin verot. Varsinaisesti progressiiviseksi Anakea ei ehkä voi kutsua, mutta sovituksiltaan italojen touhu on vähintäänkin persoonallista ellei jopa polariteettihäiriöistä.