Jos musiikki on parhaimmillaan ollessaan suorittamista, on todella tympeää kun kyseisellä urheilulajilla yritetään ilmaista jotakin. Asiat on tehty oikein vasta kun voidaan olla varmoja siitä, että suorituksen laatua voidaan mitata numeroin. En tiedä, onko tämä nimenomaisesti Decrepit Birthin ajatusmalli, mutta siltä Polarity kuulostaa.

Polarityn arvottaminen on sangen vaikeaa klassisilla musiikin arvoilla, sillä se ei juurikaan sisällä melodiaa, ei rytmiä saati harmoniaa. Se on vain nopeutta ja tekniikkaa; monella tavalla aika hämmästyttävää juuri suoritteena. Sen arvioiminen musiikkina on huomattavasti kinkkisempää. Bändi määrittelee musiikkinsa teknisen deathmetallin kautta, pääpainon ollessa juurikin tekniikassa. Yhtye on kyllä tuonut "deathin" keskeisenä arvona mukaan ohjelmistoonsa, sillä valtaosan ajasta Decrepit Birth on suorastaan kuolettavan tylsää musiikkia.

Polarityllä on toki muutamia arvojakin - harvassa, mutta todistettavasti niitäkin on. Eniten yhtyeessä harmittaa se, että mitään hyvälaatuista toistoa ei harrasteta. Jos riffi tai jokin muu elementti tuntuu jossain määrin kekseliäältä, kuulija voi olla täysin varma siitä, että kyseistä pätkää ei tule koko biisin aikana uudestaan. Hetkittäin ilmaiseminenkin nostaa "rumaa päätään", esimerkiksi Sea of Memories sisältää muutaman tunnelmallisemman palan, jonka kaltaisia olisin toivonut kuulevani enemmän.

Oikeastaan avainsana onkin juuri edellä mainittu tunnelmallisuus. Kyllä musiikki fiilistä tarvitsee ja jos sitä ei ole, niin yleisön tunteisiin vetoaminen jää vähän vaisuksi. Monella tavalla Decrepit Birthiä voisi sisällöltään verrata esimerkiksi Nileen, sillä erotuksella että jälkimmäisellä on selkeä kehys mihin biisit rakennetaan. Olkoonkin se hieman itseään toistava, mutta on se edes jotakin, mistä bändi muistetaan. Decrepit Birth taas ei tällä levyllä jää mieleeni mitenkään. Se ei edes harmita, sisällön ollessa auttamattoman keskinkertaista kaahaamista.