Olen aina ollut siinä uskossa, että avaruusmatkoille Amerikassa lähdetään vain Floridan Cape Canaveralista ja Teksasin Houstonista, mutta pääsee sinne näemmä myös Tempen kaupungista, Arizonan polttavan auringon alta. Siellä, lähes maailmalta salassa on jalostunut progressiivis-tekninen thrash metal -kuuraketti nimeltä Vektor, jonka levy-yhtiödebyytti Black Future lähtee liekehtien kuin laukaisualustalta, ampuu laseraseella korvaan, vie aivot vieraalle planeetalle ja jättää satelliitin sydäntä kiertävälle radalle.

Black Futurella on koossa osiltaan epätodennäköinen, mutta poikkeuksellisen maukas keitos. En saa levyä pois soittimestani, vaan vielä parinkymmenenkin kuuntelun jälkeen hahmotan levyltä joka kuuntelulla yhä lisää makeita yksityiskohtia ja koukkuja, jotka saavat minut palaamaan levyn pariin. Sen 68 minuutin pituuskaan ei tunnu oikein missään. Kerta toisensa jälkeen kiehtovien kappaleiden lisäksi Vektorissa on huomionarvoista se, että tempeläiset ovat luoneet bändilleen totaalisesti oman, uniikin identiteetin. Vektor ei kuulosta lähellekään miltään muulta aikaisemmin kuulemaltani bändiltä ja tästedes tunnistan bändin soundin aina sen kuullessani. Se on tänä päivänä aika paljon se.

Vektor ei ole mitään taustamusiikkia. Luovuudella, kunnianhimolla, itsensä kuuloisella näkemyksellä ja ihan poskettomalla soittotaidolla siunattu kvartetti ammentaa vaikutteensa Voïvodin, Emperorin ja Watchtowerin kaltaisilta teknisemmän äärimetallin legendoilta. Kvartetti yhdistelee kimurantteja riffejä timmiin thrash-sahaukseen ja laulaja-kitaristi David DiSanton korahteluun ja viiltävän tarkkoihin kiljahduksiin. Hämmentävän, kromipintaisen loppusilauksensa Vektorin tieteismetalli saa eeppisistä science fiction -tarinoista. Eikä tässä vielä kaikki! Jo perustaltaan kekseliään ja omaperäisen paketin lisäksi samaan hintaan saat vanhaa kunnon Cranium/Sodom -mallin speed metalia, säästeliään tehokkaasti käytettyjä nerokkaita ja kauniita melodioita (Destroying The Cosmos, Accelerating Universe) ja perinteisemmin blackmetallisia ilmaisukeinoja, aina blast beateista suriseviin kitaroihin, hysteeriseen vokalisointiin ja kuivaan kähinään. Sivumakuna saatat toisinaan aistia myös death metalia. Progefanaatikoiden riemuksi Black Futurelta löytyy vieläpä muutama toistakymmentä minuuttia pitkä, mutta niin rakenteellisesti kuin soitannollisilta ideoiltaankin vaivatta koko kestonsa kantava avaruuseepos ja aivan silkkaa jatsia, josta ilahtuneena kuulen sukulaissieluisuutta myös loistavan Cynicin suunnalle.

Tykkäsitpä sitten thrashmetallista, progesta tai muuten vain omaperäisestä metallista, niin Black Future ei ole yhtään vähempää kuin pakollinen ostos. Kyllä näillä eväillä jo painovoimaa uhmaava audiaalinen matka galaksin tuolle puolen voidaan aloittaa. Mars or bust!