Ethereal Blue? Essays In Rhyme On Passion & Ethics? Rasvaletit puvut päällä bändikuvissa? Ihanaa.

Kreikan runopojat ovat saaneet aikaiseksi kuusi keskimäärin yhdeksänminuuttista biisiä, joissa on aineksia niin death, doom kuin black metalistakin. Kun mukaan heitetään vielä taidot heittämällä ylittävä kunnianhimo, joka kulminoituu biisirakenteiden ja melodioiden heikohkoon ymmärrykseen, on käsissä päivänselvä Opeth-klooni sieltä tylsimmästä ja kulmikkaimmasta päästä. Yksittäisten kitarariffien tasolla bändi pystyy paikoin kohtuulliseen menoon, mutta laajempaa näkökulmaa kannattaa hakea esimerkiksi Passionin vaivaannuttavan kököstä rakenteesta. Ah, kuinka epätoivoisesti bändi yrittääkään saada biisiä rullaamaan. Jostain kumman syystä kappale tuntuu jo kolmen minuutin kohdalla suorastaan eeppiseltä teokselta, ja tätä en tarkoita kyllä nyt millään hyvällä.

The Letterin alun rauhallisempi tunnelmointi on kenties avausraita Mother Griefin tiettyjen hetkien ohella levyn vakuuttavinta antia, vaikka vokalisti Efthimisin kurkusta lähtevät niin puhtaat kuin örisevät laulut eivät kappaleita kauniisti kohtelekaan. Laulujen lisäksi itseäni alkavat jossain vaiheessa hämätä nopeissa kohdissa muuttuvat rumpusoundit, jotka kertonevat ajoittaisesta, luokattomasti toteutetusta konerumpuavustuksesta. Tätä kuullaan ainakin Passionissa ja The Letterissä. Soundeja voi joka tapauksessa pitää epäonnistuneina ja vähintäänkin äärimmäisen tavanomaisina. Kuten oikeastaan koko levyä ylipäätään.