Siinä missä Nachtmystiumin Pink Floyd -viitteiset Black Meddle -levyt voi nähdä muutenkin jonkinlaisessa sukulaisuussuhteessa Floydiin, on saksalaisen Doomshinen kakkoslätyn nimi, The Piper At The Gates Of Doom, pelkkää leikkiä sanoilla. Sinänsä se on harmi, sillä bändin Candlemass- ja Solitude Aeturnus -lähtöinen doom metal kaipaisi nimenomaan jonkinlaista arvaamattomuutta.

Riffit lähtevät painokkaasti ja hitaahkosti, laulut messevän voimallisesti ja kitaraharmoniat ylväästi. Biisit ovat kuitenkin rakenteellisesti, eivät välttämättä kömpelöitä, mutta jotenkin tarpeettoman raskastekoisia. Sanctuary Demonin lopussakin bändi on vähän pääsemässä vauhtiin, niin eiköhän sitä jo palata hieman puisevaan kertosäkeeseen. Actors of the Storm on Doomshinen asteikolla hienoisesti rokkaava pala, mutta sen enempää tempo kuin tunnelmakaan eivät oikeastaan vaihdu montaa pykälää suuntaan tai toiseen. Vähän löysemmin rantein ja otsapannoin tällaisesta musiikista saisi kyllä mielestäni soittaa. Onko se groove todellakin niin pelottava asia?

Hark! The Absurd Angels Fall osoittaa, että Doomshine osaa todellakin tehdä genressään tasalaatuisia, jopa hyviä riffejä, mutta ilman vokalisti Tim Holzin komeaa ääntä bändi kuulostaisi silti vain keskinkertaiselta. Hyvä ystäväni on joskus Candlemassia kehuessaan todennut sivulauseessa, että bändin biiseistä tietää yleensä, että ne ovat basistin kirjoittamia. Tämä kommentti ei välttämättä ole niinkään arvottava, vaan viittaa siihen harmilliseen tosiasiaan, että basso ja kitara kulkevat tasan tarkkaan samoja latuja keskenään. Eipä Doomshinen laulumelodioissakaan pentatonisesta asteikosta pahemmin poiketa. Ja ei, en tiedä, onko Doomshinen biisit tehnyt basisti vai ei. Ja ei, kaikki basistien tekemät biisit eivät ole tylsiä.

Rivers of Januarysta Cold Cypher Ceveniin levy on ehkä The Crow Pilotin kertosäettä lukuun ottamatta varsin tylsää kuultavaa, mutta onneksi albumi herää vielä kerran henkiin keskimääräistä melodisemman ja iskevämmän Vanishedin myötä. Tässä levyn lyhimmässä veisussa kitaraharmonioilla herkutellaan jo melko paljon, mutta kun melodisuus ei lipsahda turhan vahvaan sokeriliuokseen, niin omasta mielestäni se vain piristää levykokonaisuutta. Lisäksi yksi alle viisiminuuttinen biisi keskimäärin yli seitsemänminuuttisten strutsien keskellä tuntuu myös miellyttävältä. Siltä eivät puolestaan tunnu levyä turhaan venyttävät Waltzhalla ja Godhunter, jotka jälkimmäisen viimeistä paria minuuttia lukuun ottamatta olisi voinut armotta leikata pois tältä osaavalta, mutta ylipitkältä ja ennalta-arvattavalta albumilta.