The Tuoni Pathway on Soulgrindille jo yhdeksäs kokopitkä julkaisu. Vaikka suurinta suosiota ei ole koskaan saavutettu, 18 vuoden pakertaminen ei ole ollut turhaa, sillä The Tuoni Pathway on musiikillisesti kenties yhtyeen huippukohta tähän mennessä.

Albumilla on saatu palaset loksahtamaan paikoilleen vielä paremmin kuin edeltävällä Pakana-levyllä. Tanya Lilithin tummasävyiset, intensiiviset laulut kulkevat mallikkaasti rinnakkain Azheminin ilmoille heittämien kuivien korinoiden kanssa, ja melodiavoittoisten sekä raskaampien osuuksien vuorottelukin on hoidettu harvinaisen toimivasti.

Kaunis pianointro saattelee levyn avausraitaan The Call of Dancing Waters, joka edustaa kaikkea sitä, mitä Soulgrind voi parhaimmillaan tehdä. Simppelillä tavalla toimiva säkeistö ja jumalainen melodinen kertosäe eivät voi jättää kylmäksi, ja biisissä kuullaankin kaikki Soulgrindin tavaramerkit ärinävokaaleita lukuunottamatta. Ehdottomaan albumin eliittiin uppoavat myös pari seuraavaa rallia, Rain Before the Dawn ja March Butterfly, joista erityisesti jälkimmäinen kuuluu kaikessa herkkyydessään albumin mieleenpainuvimpiin hetkiin.

Kahden yksinkertaisen sointukierron ympärille rakentuva The Song of Tomorrow jää hieman väliinputoajaksi, mutta My Sweet Thought of Death on jälleen askel takaisin muistettavampaan materiaaliin, ja hitaasti käynnistyvän kappaleen kertosäe on albumin kohokohtia. Jatkavan Tulikannel-kappaleen kohdalla voi taas todeta, että Soulgrind on yksi onnistuvimmin suomen kieltä englannin joukkoon sekoittavista yhtyeistä. Azheminin ärjymän rässisäkeistön ja Tanyan laulaman kertsinostatuksen yhdistelmä on jälleen parhautta, näin ensimmäisellä kotimaisellakin esitettynä.

Bändi on kirkkaimmillaan silloin, kun Tanya päästetään kunnolla irti loistomelodioiden kimppuun, ja onneksi hieman vaisummin toimivat raskaimmat pyristelyt ovat albumilla vaatimattomammassa roolissa. Pilgrim of the Shadows kulkee suureksi osaksi äärivokaalien ja vihaisempien riffien voimalla, ja jää näillä avuilla muuta materiaalia heikommaksi teokseksi. Farewell to Misery seuraa jälleen alkulevyn nappirallien latuja herkutellen hienoilla kosketintaustoilla ja onnistuneilla melodioilla. Rauhallisesti kulkeva, levyn toinen suomeksi laulettu Vuoret ja Metsämaa vie riisutulla ilmaisullaan albumin haikeaan päätökseen.

Siinä missä Pakana kuivui puolivälinsä jälkeen tyhjänpäiväisempien rallien myötä, The Tuoni Pathway pitää pintansa alusta loppuun iskien laatumateriaalia niin heti kärkeen kuin levyn loppupäähänkin. Kaikki raidat eivät aivan ole The Call of Dancing Watersin ja March Butterflyn kokonaisvaltaisen melodisen loistokkuuden tai Vuoret ja Metsämaa -lopettajan yksinkertaisen toimivuuden tasolla, mutta pikkuvioistaan huolimatta The Tuoni Pathway on parhaita kuulemiani kotimaisia dark metal -levytyksiä.