Alkuun Demiansin löytyminen Inside Outin neoprogea ja puolipieruista alternativea pullistelevilta listoilta tuntuu oudolta. Kyseessä on nimittäin nuorehkon ranskalaisartistin, Nicolas Chapelin, sooloprojekti, jonka musiikki tuntuu olevan läheisempää sukua Khomalle ja The Oceanille kuin Spock's Beardille. Pidempi kuuntelu paljastaa kuitenkin, että näiden bändien väliltä löytyy Demiansille se läheisin verrokki - nimittäin Porcupine Tree.

Porcelain on ehtaa pehmoilua Heartattack In A Laybyn hengessä, kun taas Feel Alive rokkaa vähän kuin Porcupine Tree ennen Wilsonin Opeth-yhteistyötä. Muten ehdottomasti parasta antia ovatkin ne pehmeämmät biisit, eivätkä nekään kaikki sentään Porcupine Tree -pastisseja ole. Black Over Gold alkaa äärimmäisen kauniisti pianolla ja laululla, ja kitaran tullessa mukaan biisissä on tietynlaista voimaballadin tuntua, vaikka toisaalta Sigur Rósinkin mainitseminen tämän kappaleen kohdalla voisi olla aiheellista. Jonkinlainen keskieurooppalainen paatos tekee kappaleesta kuitenkin melko omaperäisen kuuloisen, vaikka yksittäiset elementit sävellyksessä eivät sinällään mitään odottamattomia olekaan.

Tidal yrittää viedä levyä jonkinlaisen pehmeän emocoren suuntaan, ja vaikka lätty kieltämättä kaipaakin hieman lisää energiaa, tuntuu tällainen irtiotto kenties hieman teennäiseltä. Myös itse sävellys on mielestäni levyn yksiulotteisimpia. Muita näin selkeitä tyylillisiä poikkeamia ei levyn loppupuolella kuullakaan, mitä nyt Hesitation Waltz tuoksahtaa varsin voimakkaasti ja miellyttävästikin Toolilta. Päätösraita Falling From The Sun on jälleen kaunista fiilistelyä, joka olisi kotonaan vaikkapa uudella Anathema-albumilla. Kokonaisuutena Mute on riittävän monipuolinen, mutta ainakin tällä erää fiilistelybiisit ovat huimasti rokkaavampia kappaleita syvempiä ja yksinkertaisesti parempia. Myös tuotantoon kaipaisi ehkä hieman lisää syvyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Esimerkiksi Black Over Goldissa ja Falling From The Sunissa Demiansin potentiaalia on kuitenkin jo äärimmäisen vaikea olla huomaamatta.