Brasilialaisen Shadowsiden plakkarissa on tätä ennen jo yksi täyspitkä. Sitä on vaikea uskoa, kun Dare to Dreamia kuuntelee. Tosin brassien skene näyttäisi levyarvostelijan näkökulmasta olevan huipulta erittäin kapea, huipun tuntumasta tyhjä ja vasta alasarjoissa on tungosta. Tungoksen muodostavat bändit ovat yleensä joko ärsyttävän tai hellyttävän kömpelöitä. Tämänkertainen tapaus on hellyttävä.

Soolokitara on se, mikä tällä kertaa toimii. Riffit ovat saaneet vaikutteita jenkkimetallista, mutta soolot ovat perinteisempiä. Vaikuttaa myös siltä, että kitara- ja rumpuosuudet ovat välillä menneet sekaisin eri biisien välillä. Kenties ne on tarkoitettu näin, mutta muutama lisävuosi treenikämpällä ei näin pohjoisesta näkökulmasta katsoen haittaisi. Se mistä pisteet tällä kertaa ropisivat, on laulu. Parhaimmillaan solisti huutaa kurkku suorana, tuoden mieleen Graham Bonnetin ärsyttävimmillään. Aloitusbiisin kajahdettua ilmoille ensimmäistä kertaa, jouduin tosiaankin tarkistamaan asian cd:n kansivihkosesta. Laulaja laulaa kuin mies, mutta ainakin kuvien perusteella on mitä suurimmassa määrin nainen. Eikä edes yksipuolinen huutaja. Huudon lisäksi löytyy rauhallinen moodi, jolloin sukupuolesta ei ole epäselvyyttä. Useamman pyöräytyksen jälkeen tämä alkuun huvittava tyyli kääntyy itseään vastaan ja alkaa ärsyttää.

Kun sävellykset eivät osaa päättää, ovatko ne melodioihin vai riffeihin nojaavia, eivät ne ole kunnolla kumpaakaan. Soitto on (muutamia kitarasooloja lukuun ottamatta) tahmeaa jyristelyä ilman sen suurempia kiintopisteitä tai henkilökohtaisen virtuositeetin temmellyskenttiä. Sanoituksista en edes viitsi alkaa kitistä, katselkaa biisilistaa ja vetäkää omat johtopäätöksenne! Ihmetyttää vain se, että joku uskoo tällaisella kamalla olevan menekkiä Euroopassa. Ensimmäinen sana, joka tämän asian tiimoilta tulee mieleen, on "vientituki". Sitä seuraa fraasi "artisti maksaa". Saksalaisten postimyyntifirmojen alekaukalossa tavataan!