Jane Bogaert osallistui Euroviisuihin vuonna 2000 Sveitsin lipun alla häviten tuolloin jopa Suomen Nina Åströmille. Kilpailukappaleensa oli yhdentekevää kuonaa, mutta siitä ei kannata 5th Dimensionia kuunnellessa piitata. Tyylinä on kuulijasta riippuen joko powerpop tai kepeä hardrock - tai jotain siltä väliltä.

Bogaertin kirkkaassa äänessä on voimaa ja aavistus sellaista käheyttä, joka saa ajatukset harhailemaan ja veren kiertämään. Valtaosa biiseistä on perin sähäköitä. Tämä on hyvän tuulen levy. Pikkiriikkisen leidin äänessä häiritsee vivahde 90-lukuisten, ilman musiikillisia ansioita suosioon nousseiden, vihaisten nuorten naisten soundia. Tämän peittää onnistuneesti ihastuttavan 70-lukuinen kiipparisoundi, joka on lähes alati läsnä. Kun soitto on muiltakin osin retroa, mieleen tulee vertaus kitarasankarittomasta Ufosta. Sävellyksenä ainakin Matters voisi olla kotoisin Vinnie Mooren aikaisilta Ufo-kiekoilta, paitsi siltä osi, että se on tarttuva, josta Phil Moggia ja kumppaneita ei ole viime vuosina tarvinnut syyttää. Matters toimii pihvinä purilaisessa jonka muodostavat tämän levyn kaksi duettoa. Ensimmäinen on parin stadionin kokoinen balladi, jolla vierailee Jeff Scott Soto. Tällä kappaleella olisi helposti lohjennut laulukilpailuista korkeampi kuin 20. sija. Soton erittäin tunteellinen laulu soi hyvin yhteen Bogaertin kanssa ja itse biisi on mahtiballadien aatelia. Give It Up on saanut liikkeelle Joe Lynn Turnerin. Tällä kertaa Turner esittää päähenkilömme kanssa nopean ja tarttuvan rallin, jossa jää auttamatta jalkoihin. Joko asenne ei ole ollut aivan kohdillaan, tai sitten Bogaert vain on niin hyvä. Joka tapauksessa kappale on helmi helmien joukossa, parhaimmistoa. Samoin kuin I’m A Rockstar, jossa Jane suorasukaisesti ilmoittaa hotkaisevansa AC/DC:n aamiaiseksi ja Queenin lounaaksi. Asennetta löytyy ja nimenomaan sellaista, jolla saatetaan päästä näissä hommissa pitkällekin. Svengaava Superman Cave saatetaan ilmoille tyylillä, jota harrasti ainakin autuaasti unhoon painunut Doctor & the Medics takavuosina, millähän se narina oikeasti saatiin aikaan..?

Narinan aihetta ei siis voi sanoa olevan. Keskinkertaista lähestyviäkin sävellyksiä pidetään pinnalla niin laulajan kuin soittajienkin toimesta. Esimerkiksi The Lady Needs an Upgrade yllättää ensin hammond-soololla ja vähän sen jälkeen yllättävällä tempon lisäyksellä, jota säestetään tyylikkäästi torvisektiolla. Täytepaloja ei ole mahdutettu mukaan, mitä voidaan pitää pienenä ihmeenä herran vuonna 2010. Levyn lopusta löytyvä Spaceship olisi jopa singlejulkaisun väärti, eikä levyn päättävä hituri Open Your Heart ole hullumpi lajissaan sekään.

Kokonaisuutena käsissä on kunnon vanhan ajan rocklevy, joka yhdistää retrohenkiseen soitantaan juuri sen verran tätä päivää, että lopputulos kelpaa varmasti sekä perinteisten artistien ystäville, että nuoremmalle yleisölle. Pääosan esittäjä Jane Bogaert tietenkin kruunaa levyn sähäkällä laulullaan. Eipä olisi yllätys, mikäli neito siirtyisi ajan myötä mestaruussarjaan ainakin Keski-Euroopassa. Huumorintajuakin löytyy, vai voiko Jane oikeasti olla kiinnostunut kvanttifysiikasta, kuten Facebookissa väittää?