Dinner auf Uranosin mieltää saksalaiseksi yhtyeeksi muutenkin kuin laulukielensä perusteella. Bändin post-rockin, progen ja vähän metallinkin merialueilla seilaavassa musiikissa on nimittäin tiettyä saksalaista jähmeyttä ja pientä kulmikkuutta, jotka tuovat paikoin mieleen esimerkiksi Autumnblazen kevyemmät levyt. Tästä voidaan syyttää ehkä kitarasoundia, joka etenkin avausraita 6786:ssa säröytyy lofi-henkisessä puhtaudessaan jopa hieman tunkkaiseksi. Myös mieslaulu on kaikkea muuta kuin sulavaa. Silti 50 Sommer – 50 Winter on keskimääräistä mielenkiintoisempi ja moniulotteisempi tapaus.

Zwischen dem Salz und Montpellierin pohja on vähän kuin vintage-mallin Viikatetta vuosituhannen vaihteesta, jota tosin keinutellaan maltillisesti hieman post-rockia muistuttavan dynamiikkavaihtelun muodossa. Askellus on kuitenkin ehdottoman maltillista, eikä se missään vaiheessa menetä raskasmielisyyttään. Lyhyt Texas della Morte ei ole tunnelmaltaan kaukana kakkosraidasta, mutta musiikilliset vaikutteet siihen on napattu ehkä ennemmin Morriconen kuin suomirautalangan suunnalta. Se saksalainen tanakkuus pitää tämänkin kappaleen kuitenkin poljennoltaan äärimmäisen tanakkana, mikä on tietyllä tavalla ehkä harmillistakin, koska tällaiset kappaleet pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa silloin, kun niitä ei kahlittaisi liikaa.

Koska Frost 1 ja 2 ovat pikkunättejä hetken kuvia, kulminoituu levyn loppupuoli - ja oikeastaan koko levy - 22-minuuttiseen Töte das Jahr für michin. Miksikään häröilyksi biisi ei kapsahda, mutta pientä psykedeelistä kitarointia siitä voi silti bongata. Muutenkin kappaleen liidikitarointi on kiireettömyytensä velkaa 70-luvun progelle. Ehkä krautrock-vibojakin voivat jotkut kappaleesta löytää. Biisiltä kestää ehkä verrattain kauan päästä kunnolla käyntiin, sillä aluksi se kuulostaa levyn tavanomaisimmalta kappaleelta, mutta esimerkiksi keskivaiheilla siinä alkaa olla jo kevyttä lennokkuutta. 22 minuutissa ehditään kuitenkin surffata aallon pohjat ja harjat turhankin moneen kertaan ylös ja alas. Vähintäänkin kappaleeseen alkaa puolivälin jälkeen kaivata jonkinlaista variaatiota, jota ei onnistuta siihen lopulta kunnolla missään vaiheessa tuomaan.

50 Sommer – 50 Winter on selkeästi omaperäinen tuotos, mutta jollain tavalla Dinner auf Uranos tuntuu vielä rajoittavan ilmaisuaan. Tietynlainen kurinalaisuus on post-rockin suunnalla kulkevan bändin kohdalla ehdoton ja hyve, mutta kaikkein terävimmät bändit pystyvät astelemaan sillä veitsenterällä, joka halkoo lennokkaan korkealentoisesta ja huikean häilyvästä. Pieni ripaus uskallusta, lisää tempon- ja tunnelmanvaihtelua ja soundin terottaminen hieman ilmavammaksi, niin Dinner auf Uranos saattaa olla jo jotain vallan poikkeuksellista.