Unelmat ja illuusiot eivät kestä ikuisesti, eikä Dion sooloura ollut tässä suhteessa poikkeus. Holy Diver, The Last In Line ja Sacred Heart olivat saaneet aikaiseksi suurta menestystä, mutta myös jatkuvasti enemmän ja enemmän ristiriitaisuuksia sekä fanikunnassa että yhtyeessä, mistä seurasikin niin sanottu tasainen bändin sisäinen ja osin musiikillinen alamäki. Sacred Heartin jälkeen ratkaisevan vaikutuksen Dion tulevaisuuteen teki Vivian Campbellin ja muun yhtyeen teiden eroaminen. Tämä oli tulevaisuuden suhteen vähintään harmillista, ottaen huomioon Vivianin merkityksen kitarariffien, soolojen ja melodioitten suhteen. Yhtyeen ura kuitenkin jatkui 1987 ilmestyneellä Dream Evililla, jonka suhteen mielipiteet ovat olleet vähintään yhtä kirjavia kuin edeltäjänsä. Vivian Campbellia saapui paikkaamaan myös viimeisinä aikoina yhtyeessä soittanut Craig Goldie, muun ydinryhmän säilyttyä entisellään.

Dream Evil on todellakin edeltäjänsä lailla siinä mielessä ristiriitainen albumi, että kommentit albumia koskien ovat vaihdelleet melkoisesti keskinkertaisesta loisteliaaseen. Näkökulmat vaihtelevat todennäköisesti paljon ihan albumien järjestyksenkin takia, sillä tottahan on, että mitä pidemmälle herran soolotuotannossa edetään, sitä enemmän voi havaita itsensä toistamisen piirteitä. Tällaisissa tapauksissa albumeihin onkin suhtauduttava yhä objektiivisemmin, jos tavoitteena on löytää yksinkertaisesti hyvää musiikkia, eikä vain kulkea karusti aikajanan orjuuttamana. Allekirjoittaneelle Dream Evil on aina edustanut nousua Sacred Heartin tasaisuudesta albumiin, jossa on toki omat erheensä, mutta kokonaisuus toimii lähes ilman ainuttakaan tasaisempaa kappaletta erittäin miellyttävästi. Dion äänestä löytyy jatkuvasti uusia ulottuvuuksia ja hieman uudistunut kokoonpanokin pelaa hienosti yhteen, mutta ennen kaikkea Dream Evililla vaikuttavat sen mahtavat kappaleet. Tällä kertaa peruspalasia ei ole lähdetty erityisesti muuttamaan, mutta niiden järjestys on ainakin hieman erilainen.

Dream Evil on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka Ronnie James Dio onnistuu sooloyhtyeensä kera luomaan vankan heavy metal -albumin. Siinä missä Sacred Heart menetti hieman otettaan loppuaan kohden, on Dream Evil jatkuvasti kehittyvä albumi, jonka mainio aloituskolmikko Night People, Dream Evil ja Sunset Superman johdattelevat kuuntelijansa Dion parhaiden balladien joukkoon lukeutuvan All the Fools Sailed Awayn pariin. Tämän jälkeen edessä on levyn ainoa mielenkiinnottomampi kappale Naked in the Rain, kun taas Overlove, I Could Have Been A Dreamer, Faces in the Window ja When A Woman Cries ovat lähes silkkaa voittokulkua. Aina tärkeimpänä ja kantavana voimana toimiva Dio saa piristystä albumille Craig Goldien tuoreen kuuloisien riffien ja soolojen myötä, mutta unohtaa ei pidä myöskään aina vain taitavaa rytmiryhmää ja Claude Schnellin suurempaa osaa saaneita koskettimia.

Toiset ovat sanoneet Dream Evilin kuuluneen jo Dion 90-luvulla vastaan tulleeseen alamäkeen, mutta omalla kohdallani tämä linjaus ei alkanut vielä tästä albumista. Dream Evil on vielä ehdottomasti mainio kokonaisuus, eikä vain parempien ja huonompien yksilöiden tasaista kamppailua, joka oli tässä vaiheessa vielä edessä. Pinnallisesti kuunneltuna esimerkiksi juuri Holy Diver, The Last In Line, Sacred Heart ja Dream Evil voivat kuulostaa hyvin samankaltaisilta levytyksiltä, mutta mitä syvemmälle albumeita tutkii ja mitä enemmän niihin eläytyy, sitä enemmän saa huomata kuinka albumien sielut ja tunnelmat eroavat toisistaan hyvinkin miellyttävästi. Näin käy myös Dream Evilin kohdalla, Dion otettua albumilla aavistuksen isomman harppauksen tyylillisesti kuin kolmen ensimmäisen levynsä kesken, mikä johti tällä kertaa esimerkiksi edeltäjäänsä parempiin lopputuloksiin.